Johdantosanat

Tällä viikolla eräässä lehdessä oli tunnetun rockmuusikon haastattelu, jonka otsikkona oli: Miten rokkarista tehdään pappi, Jyrki Linnankivi? Aikaisemmin jo kemistin ja IT-asiantuntijan pätevyydet hankkinut rokkari kertoo opiskelevansa suurella innolla teologiaa ja haaveilevansa pappeudesta. Haastattelu antaa vahvan mielikuvan tarttuvasta innostuksesta ja kotiin palaamisen ilosta.

Tuo muusikon haastattelu päättyy näin: ”Nuorena hylkäämäni arvot tuntuvat taas voimakkailta ja ihailtavilta. Tunnelma kirkon tapahtumissa on aivan erilainen kuin mihin showbisneksessä on tottunut, lämmin ja yhteisöllinen. Virsien laulaminen on vanhan ajan suomalaista mindfulnessia, se auttaa ihmisiä jaksamaan. Olen iloinen, että olen löytänyt takaisin. Toivon, että pystyn antamaan muille sitä lohtua ja toivoa, jota itsekin olen kirkosta saanut.”

Kukapa meistä ei olisi viime vuosina ollut huolestunut ja jopa peloissaan nopeassa tahdissa muuttuneen maailmantilanteen takia. Lyhytnäköinen ja röyhkeä vallanhimo, moukkamaisuus, menneiden vuosisatojen maailmankuvaan takertunut uskonnollinen kiihko ja suurella vaivalla tehtyjen, rauhaa rakentavien kansainvälisten sopimusten romuttaminen ovat viemässä planeettamme kuilun partaalle. Meillä on ennennäkemättömän paljon työkaluja, joilla suurimpiakin ongelmia voidaan ratkaista. Mutta löytyykö riittävän paljon niitä ihmisiä, joilla on tarpeeksi kärsivällisyyttä puhua ja jopa kärsiä elämää eteenpäin vievien arvojen takia?

Nyt, pääsiäisen kynnyksellä, tuntuu erityisen hyvältä kirkon työntekijänä ja pian sen rivijäsenenä tietää ja tuntea, että kertomus Jeesuksen sijaiskärsimyksestä, rakkauden alennustiestä ja ylösnousemuksesta on totta. Jeesus haluaa kannustaa seurakuntiaan tekemään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti hyvää. Olemme parhaassa mahdollisessa suojassa, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa kastettuja ja sitä kautta kutsuttuja etsimään paikkaamme palvelijoiden rintamassa. Apostoli Johannesta lainaten: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Laskiaissunnuntain saarna Tyrvään kirkossa 2.3.25

Ensi sunnuntaina toimitan viimeisen messuni virassa olevana pappina. Tuo messu ei koostu vain sanoista ja sävelistä tavanomaisten messujen tapaan, vaan käytän siinä noin kahtakymmentä dataprojektorin avulla kankaalle heijastettua kuvaa. Kiikan seurakunnassa n. 18 vuotta sitten syntynyt lauluyhtye Pisara vastaa yhteislaulujen säestyksestä. Viimeinen laulu on viime vuosina hyvin suosituksi tullut irlantilainen siunaus Tulkoon tie sinua vastaan, joka lauletaan myös tänään. Laulun viereen etsin netistä vapaasti käytettävän kuvan irlantilaisesta merenrantakalliosta. Sellaisiahan Irlannissa monin paikoin kohoaa pystysuorana kymmenien metrien korkeuteen uhmaamaan valtameren aallokkoa.

Vasta valmista diaesitystä katsellessani tajusin, että tuo kuva kertoo erittäin hyvin tämänhetkisistä fiiliksistäni. Koen olevani tuollaisella jyrkkää rantakalliota muistuttavalla näköalapaikalla, jolta esteetön näköala yltää mahdottoman kauas joka ilmansuuntaan. Vapauden tunne on viime aikoina ollut ennenkokematon, jopa pyörryttävä. Houkuttelevuudestaan huolimatta tuo näköalapaikka tuntuu samalla pelottavan vaaralliselta: millä ihmeellä täytän sen pian koittavan rajattomalta tuntuvan ajan, jonka syyskuusta 1967 lähtien ovat

täyttäneet opiskelu, kesätyöt, kilpaurheiluun liittyvä harjoittelu, vanhemmuus ja perhe-elämä, pappeuteen liittyvä työajaton viranhoito, jatkuva pyrkimys päivittää työssä vaadittavia tietoja ja taitoja jne? Aava meri kutsuu, mutta tiedän aivan liian monen ihmisen tässä samassa tilanteessa myös suistuneen kohtalokkaalla tavalla kalliolta alas.

Olen lohduttanut itseäni joskus kuulemallani aforismilla: ”Jokaiseen suureen elämänkäänteeseen sisältyy arvoituksen lisäksi myös Jumalan varaama uusi armoitus.” Eläköitymistä edeltävässä tunteiden vuoristoradassa on ollut hyvä tarrautua myös tähän turvakaareen, Jumalan omaan lupaukseen: ”Kuulkaa te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti! Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46:3-4)

Vuosikymmenet pappina voinkin tiivistää viiteen sanaan: olla näköalapaikalla ja kertoa näkemästään. Golgatan kallio avaa näköalan syntien sovitukseen, äärimmäiseen uskon rohkeuteen ja Jumalan valtavaan rakkauteen. Jeesuksen kalliohaudan äärellä olemme puolestaan katselemassa jälleennäkemisen toivoa rakkaidemme kanssa ja Jumalan äärimmäisiä mahdollisuuksia uudistaa ja pelastaa koko luomakunta.

Näköalapaikalla olemme myös tämän päivän tekstin äärellä, kun seuraamme Jeesuksen riipaisevaa kujanjuoksua kohti pääsiäisen ihmettä ja kun iloitsemme yhdessä näkönsä saavan kerjäläisen kanssa: hän jos kuka sai esimakua taivaasta. Tuonkin nimettömän miehen kertomus muistuttaa, että sairaudella, pimeydellä ja toivottomuudella ei sittenkään ole viimeinen sana sanottavana tässä Elämä-nimisessä taistelussa. Viimeinen sana kuuluu yksin Elämän Herralle, elämän lahjan antajalle.

1920-luvun Suomi oli monessa suhteessa 2020-luvun Suomen vastakohta: miehityksestä ja sisällissodasta selvinnyt kansakunta pursusi energiaa, innostavia näkyjä, eurooppalaisen identiteetin arvostusta ja vahvaa tulevaisuususkoa. Yksi tuon ajan valovoimaisimmista taiteilijoista, runoilija Aaro Hellaakoski on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Hänen vaimonsa veljen Wäinö Aaltosen veistämässä hautamonumentissa on lainaus Hellaakosken Satakieli herää-nimisen runon lopusta: ¨Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään. Olen olematon, jota sisältä kiirehditään. Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.” Hellaakoski oli paitsi arvostettu tiedemies, kallioita kopsutellut geologi, myös pienimmistäkin luontokappaleista ja ilmiöistä innostunut mystikko. Hän halusi kuunnella mahdollisimman herkällä korvalla sekä Jumalaa, omaa sisintään että kohtaamiaan ihmisiä.

Kiveen hakattuna tuo Hellaakosken unelma hyvästä ihmisyydestä voi puhutella yhä tämän päivän suomalaista, jonka tulevaisuususko on usein pahasti horjumassa. Kirkolla ja sen edustamalla uskolla olisi tämän päivän Suomessa mitä todennäköisimmin aivan toisenlainen asema ja arvovalta, jos se oli pyrkinyt noudattamaan tuota Hellaakosken ihannetta. Liian moni on tässä maassa vuosisatojen aikana vaiennettu ja nujerrettu ylpeällä puhdasoppisuudella, koppavalla virkamiesmäisyydellä, uskonsotureina esiintyneiden ontoilla iskulauseilla ja elämänilon tukahduttavalla näennäismoraalilla.

Liian usein kirkko ja monet muut uskonliikkeet ovat olleet kuuroja sekä Jumalan että ihmisten edessä ja siksi niiden suunnasta on kuultu pahimmassa tapauksessa vain riitasointuja ja epävireistä soittoa. Kun pyritään olemaan Hellaakosken tavoin vereslihalle asti rehellisiä etsijöitä, kolme hyvin erilaista totuusyhteisöä, tiede, taide ja usko, voivat muodostaa harmonisen kolmisoinnun.

Laskiaissunnuntaina luetaan aina 1. Kor. 13. luku kokonaisuudessaan. Tuo varsinkin häistä tuttu kohta ei ole tarkoitettu aviopareille, vaan alun perin eripuraiselle Korintin seurakunnalle. Tuo seurakunta natisi liitoksissaan ja uhkasi pirstoutua hengellisen ylpeyden ja klikkiytymisen takia. Nykykielellä voisi sanoa, että seurakunnan perustanut Paavali haluaa palauttaa yhteisöön eräänlaiset tehdasasetukset, toimintakyvyn palauttavat periaatteet. Paavali antaa ymmärtää, että vaikka olisi kuinka oppinut ja hengellinen, kenelläkään ei ole oikeus väittää olevansa täydellinen ja synnitön, kaiken osaava ja ymmärtävä, toisia halveksiva. Siksi tulee juurtua ja turvautua Kristukseen, josta Jumalan tahdon mukainen uusi elämä voi versoa lähimmäisenrakkautena esiin. Elävä usko ei voi olla tekemättä hyvää. Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon. ”