Seurakuntaa kirkossa.

9. LUKU- SEURAKUNTA

MINÄ USKON PYHÄN YHTEISEN SEURAKUNNAN JA PYHÄIN YHTEYDEN

Kristillisestä seurakuntaa kuvataan Raamatussa monin erilaisin kielikuvin kuten mm. Jumalan seurakunta, Kristuksen seurakunta, Jumalan kansa, Jumalan perhe, pyhä heimo, omaisuuskansa, valittu suku, Kristuksen ruumis, Kristuksen morsian ja vaimo ja lammaslauma. Seuraavassa keskitymme niistä vain muutamiin, joiden kautta pääsemme näkemään uskontunnustuksessamme lausumamme määreiden syvällisen merkityksen ja mitä se meille merkitse kristillisen seurakunnan jäseninä.

Nostamme esiin Uudessa testamentissa mainitut seurakunnan määritelmät niiden hengellisessä merkityksessä. Ajassa ja paikassa kokoontuvien kristillisten yhteisöjen, paikallisseurakuntien tai kirkkokuntien on sitten omassa ajassaan ja omassa kulttuurillisessa ympäristössään pyrittävä elämään nämä todeksi. Tämä luonnollisesti vaatii jatkuvaa kilvoitusta ja valvomista niin seurakunnan johtohenkilöiltä, työntekijöiltä kuin sen jokaiselta jäseneltäkin.

JUMALAN KANSA

Sitä ihmisryhmää, joka on vastannut Jumalan kutsuun ja vastaanottanut hänen armonsa ja pelastuksensa, kutsutaan Raamatussa seurakunnaksi. Tätä seurakuntaa kuvataan puolestaan useilla eri nimityksillä. Yksi nimitys on Jumalan kansa. Apostoli Pietari kirjoittaa: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut” (1Piet.2:9-10).  Tämä kirjeensä hän lähetti valituille ts. uskoville, jotka asuivat hajallaan pitkin silloisen Rooman maakuntia (1Piet.1:1). Tätä joukkoa hän kutsuu yhdeksi Jumalan kansaksi.

Pietari viittaa tässä Israelin kutsumukseen ja tehtävään. Israelin kansa oli Jumalan itselleen valitsema kansa, jonka kanssa hän solmi erityisen liittosuhteen. Näin koko Israelin tuli olla Jumalalle erotettu pyhä kansa ja sellaisena noudattaa hänen sanaansa, vastaanottaa hänen siunauksiaan ja olla hänen edustajanaan kaikille muille maailman kansoille. Vanhan liiton aikana maailma jakaantuikin hengellisessä mielessä kahtia, Israeliin eli juutalaisiin, Jumalan kansaan ja pakanoihin (5Moos.7:6, 14:2, 26:18-19, ks. myös 2 Moos.19:6, 22:30). Israelin kansa oli siis esikuvaa tulevasta maailmanlaajuisesta Jumalan kansasta, joka saa tämän osallisuuden ja siunauksen Israelin kansan kautta.

Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen pelastussanoma tuli viedä kaikkeen maailmaan ilman erotusta juutalaisiin ja pakanoihin. Nyt niin juutalaistaustaiset kuin pakanataustaiset uskovaiset muodostavat kolmannen kansan eli kristikansan. Tämä ”kolmas kansa” on nyt se Jumalan kansa, jonka tehtävänä on noudattaa Jumalan sanaa, olla Jumalan edustajana niin juutalaisille kuin pakanoillekin ja vastaanottaa hänen siunauksensa (tämä ei kuitenkaan poista Israelin erityisasemaa Jumalan valittuna kansana, jolle Jumala on liittouskollisuutensa mukaisesti antanut ja on antava erityisiä lupauksia ja siunauksia. Pelastuksen näkökulmasta katsottuna juutalaistenkin tulee uskoa Jeesukseen ollakseen Jumalan uudenliiton kansalaisia).

Tämä uudenliiton Jumalan kansa eli kristillinen seurakunta muodostaa yhdessä maailmanlaajuisen kirkon eli pyhän yhteisen seurakunnan. Tämä seurakunnan ykseyden muodostaa yhteinen usko, vaikka sen ulkonaiset muodot ja monet opilliset tai teologiset korostukset saattavat erota suurestikin toisistaan. Yhteisellä uskolla tarkoitamme uskontunnustustemme hyväksymistä. Uskontunnustuksissahan on määritelty ne kristillisen uskon perustotuudet, jotka tulee uskoa ja jotka ovat ns. luovuttamattomia totuuksia.  Henkilökohtaisella tasolla vain Jumala todellisesti tietää, kuka kuuluu hänen maailmanlaajaan seurakuntaansa eli kirkkoonsa eli kansaansa.

Jokainen paikallinen kristittyjen seurakunta on siis osa Jumalan maailmanlaajaa kirkkoa. Tämän kirkon tehtävä on siis olla Jumalan edustajana ja Jumalan palvelijana täällä maan päällä.  Näin jokainen paikallisseurakunta on siten myös Jumalan valtakunnan lähettiläs, Jumalan valtakunnan inkarnaatio eli Jumalan valtakunnan lihaan tullut ruumiillistuma, jossa Jumala Pyhän Henkensä kautta elää, toimii ja vaikuttaa.

Kaikki Jumalan siunaukset tulevat tämän kansan osallisiksi Kristuksessa Jeesuksessa. Tätä kansaa Jumala johdattaa, suojelee, varjelee ja siunaa. Tämän kansansa hän kutsuu eräänä päivänä omistamaan sen valtakunnan, joka sille on valmistettu jo ennen maailman perustamista. Tämän kansan osallisuuteen kaikkia kutsutaan ja sen kansalaisuus annetaan armosta ja ilmaiseksi uskon kautta Jeesukseen. Näin tämä Jumalan valtakunnan kansalaisuus yhdistää kristittyjä yli mantereiden, kielien ja kulttuurillisten tapojen. Kaikkien kansojen ja kansanheimojen, valtakuntien ja valtioiden keskellä on siis tämä yksi yleismaailmallinen, ainoa todellinen globaali kansa, Jumalan kansa, jota yhdistää yksi usko, yksi Jumala ja yksi Henki.

PYHÄ KANSA

Kristillinen seurakunnan pyhyys Jumalan pyhänä kansana on kahtalainen. Lähdemme liikkeelle Jumalasta käsin eli katsomme ensiksi pyhyyttä ja pyhää ylhäältä alaspäin, emme oman seurakuntamme pyhyyttä tai pyhitystä vaakatasossa eli itsestämme käsin.

Pietari kuvaa seurakuntaa valituiksi (1 Piet.1:1), valituksi suvuksi ja pyhäksi heimoksi ja Jumalan omaksi kansaksi (1Piet.2:9). Paavali kuvaa Korintin seurakuntaa Jumalan kutsumina pyhinä (1Kor.1:2) ja Efesoksen seurakuntaa Jeesukseen Kristukseen uskovina pyhinä (Ef.1:2).

Seurakunta Jumalan pyhänä kansana ja yksityinen kristitty Jumalan pyhänä lapsena saa pyhyytensä ensisijaisesti, että se on jotakin, joka on Jumalalle kuuluvaa ja Jumalan omaa. Se on ainutlaatuisella tavalla Jumalan valitsema ja Jumalalle erotettu. Sille on annettu erityinen jumalallinen asema ja tehtävä. Se on Jumalan rakastettu ja sellaisena se on Jumalan erityisen silmälläpidon kohde ja Jumalan huolenpidon alainen.

Maailmassamme on paljon tällaisia pyhiä paikkoja, sanoja tai esineitä (tabuja). Ne eivät ole kaikille yleisesti käytössä, niitä ei saa pilkata eikä niitä saa kuka tahansa ja miten tahansa käsitellä. Meillä kirkko tai seurakuntatalo on pyhä siinä merkityksessä, että se erityinen Jumalalle pyhitetty paikka. Sen häpäisy tai tuhoaminen on uskomuksemme ja ymmärryksemme mukaan aina myös Jumalaa vastaan suunnattu teko. Kirkossa alttari ja sen ympäristö on pyhä. Ehtoollisvälineet ovat tarkoitetut vain Herran pyhän ehtoollisen viettoon. Olisi pyhäinhäväistys käyttää niitä muuhun tarkoitukseen. Vanhan liiton uhritoimitusten ja temppelipalvelussa käytetyt välineet ja vaatteet olivat pyhiä.

Näin ollen seurakunnan pyhyys on siinä, että se on Jumalalle kuuluva, se on Jumalan oma. Paavali kuvaakin seurakuntaa ”Jumalan seurakuntana” (1Kor.1:2, 2 Kr.1:1). Joka koskee seurakuntaan, koskee Jumalan omaan ja Jumalan pyhään. Se on vakava ja pelottava asia eikä jää ilman seuraamuksia. Kun nyt siis ajattelemme omaa pyhitystämme ja omaa pyhyyttämme saatamme joutua kohtaamaan oman heikkoutemme ja pyhittämättömyytemme. Emme ole täydellisesti hyviä ja puhtaita eli emme ole pyhiä. Mutta muistakaamme, että ensisijaisesti tämä pyhyytemme ei riipu meistä vaan Jumalasta, joka on Kristuksessa valinnut ja erottanut meidät omikseen. ”Olemme Jumalalle rakkaita ja hänen kutsumiaan pyhiä” (Rm.1:1).

Toiseksi ja seurausta edellisestä meidän tulee toki elää ja vaeltaa saamamme kutsumuksen arvon mukaisesti (Ef.4:1) eli elää uusina ihmisinä ja valon lapsina Herran mielen mukaisesti (Ef.4:17-5:20). Herra itse sanoo: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (1 Piet.1:16, ks. myös 3 Moos.11:44). ”Tule siksi mitä olet”, kehotti oppi-isämme Martti Luther. Pyhän kansan tulee elää pyhästi!

JUMALAN PERHE

”Te ette enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät” (Ef.2:19). Ehkä kaikkein yleisin kristittyjen käyttämä nimitys itsestään on ”Jumalan lapsi”.  Tämä nimitys toistuu Uudessa testamentissa lukemattomia kertoja. ”Katsokaa kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään” kirjoittaa apostoli Johannes (1Jh.3:1),

Jumalan lapsina muodostamme ainutlaatuisen perheen ihmiskunnan keskellä. Tämä merkitsee myös sitä, että Jumalan lapsina olemme sisarus/veljeys suhteessa toinen toisiimme. Niinpä kristityt ovat aivan alusta lähtien kutsuneetkin toisiaan veljiksi ja sisariksi.

Onhan meillä sama isä, sama ja yksi Herra Jeesus ja olemme syntyneet samasta Hengestä eli Pyhästä Hengestä. Tämä luo kristittyjen keskuuteen ainutlaatuisen yhteyden ja yhteisöllisyyden yli kaikkien rajojen. Jumalan lapset tuntevat toinen toisensa Hengen yhteydessä. Tämä pyhäin yhteys on salatulla mutta samalla todellisella tavalla koettavissa Jumalan lasten keskuudessa. Se on todellista Hengen yhteyttä Kristuksessa Jeesuksessa.

KRISTUKSEN RUUMIS

”Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä. Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja…” (Rm.12:4-6, ks. myös 1 Kor.12:12ss). Kristus on noussut taivaaseen mutta jatkaa työtään meissä ja meidän kauttamme Pyhässä Hengessä. Me olemme nyt Jeesuksen suu, kädet ja jalat.

Erilaiset kyvyt, taidot ja armolahjat ovat nyt niitä jäseniä, joiden kautta seurakunta eli Kristuksen ruumis toimii ja vaikuttaa. Jokaisella jäsenellä on oma paikkansa, tehtävänsä ja kutsumuksensa. Jokainen on yhtä tärkeä eikä kukaan ole toistas arvokkaampi tai merkityksekkäämpi. Kristuksen ruumiin jäseninä olemme riippuvaisia toinen toisistamme. Silmä ei todellakaan voi sanoa kädelle: ”Minä en tarvitse sinua” Minä en tarvitse teitä” (1Kor.12:21). Meiltä odotetaan uskollisuutta oman tehtävämme ja kutsumuksemme täyttämisessä palvellessamme Jumalaa ja lähimmäistämme.

Jeesus on itse tämän ruumiin pää (Ef.1:22, Kol.1:18). Päänä hän on paitsi Herra, myös elämän antaja. Ilman päätä ruumis kuolee. Päänä hän ohjaa ja johtaa mutta myös välittää ja ylläpitää elämää. Siellä, missä seurakunta katkaisee suhteensa Kristukseen päänä, se samalla menettää elämänsä ja elinvoimaisuutensa. Sardeksen seurakunnasta ylösnoussut Jeesus joutui toteamaan: ”Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut” (Ilm.3:1). Laodikean seurakunnan asiat eivät olleet yhtään sen paremmat: ”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston” (Ilm.3:17). Efesoksen kuuluisaa seurakuntakin joutui Jeesus nuhtelemaan: ”Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta. minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan” (Ilm.2:4-5) ”

Nämä ovat varottavia esimerkkejä siitä, että seurakunnan ulkonainen elämä, maine, kunnia, jäsenmäärä tai ihmisten suosio ei vielä sinällään takaa sen sisäisen eli hengellisen elämän todellisuutta ja aitoa suhdetta päähän eli Jeesukseen. Tätä suhdetta on vaalittava. Pään on saatava olla pää.  Tämä on yksi länsimaisten kirkkojen yksi polttavimmista kysymyksistä: ”Kuka on kirkon todellinen pää? Saako pää olla pää? Kenelle kirkon pitää olla kuuliainen ja kenen tahtoa sen tulee noudattaa?

KRISTUKSEN MORSIAN/VAIMO

Evankeliumeissa kohtaamme moneen otteeseen Jeesuksen luonnehtivan itseään taivaallisena sulhasena, kuninkaan poikana, joka odottaa isänsä valmistelemaa hääjuhlaa ja johon juhlavieraita kutsutaan (Mt.22,25).  Häävieraat, morsiusneidot ja Jeesuksen morsian eli seurakunta muodostavat yhden ja saman ryhmän, Jeesukseen uskovien joukon.

Jeesuksen ja seurakunnan kuten Jeesuksen ja yksityisen uskovan suhdetta kuvataan syvänä ja henkilökohtaisena rakkaussuhteena. Vanhat kristityt luonnehtivat tätä uskonelämän syvää ja salattua puolta termillä ”morsiusmystiikka”. Sitä se todella onkin. ”Häntä te rakastatte”, kirjoittaa Pietari ja jatkaa: ”vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen”(1Piet.1:8-9). Paavali puolestaan muistuttaa Korintin kristittyjä: ”Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen” (2Kor.11:2). Seurakunta/yksityinen kristitty elää nyt uskossa ja siinä odotuksessa ja varmassa toivossa, että kerran sulhanen ilmestyy ja uskon muuttuu näkemiseksi ja rakkaus saa täyttymyksensä niin, että Kristuksen oma saa aina olla Herran kanssa.

Tätä kristityn ja Kristuksen välistä suhdetta kuvataan siis kahden ihmisen syvimpänä, intiiminä rakkaussuhteena. ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa”, kirjoittaa Paavali Efesoksen seurakunnalle (Ef.5:31-32). Näin syvä suhde voi siis seurakunnalla/yksityisellä kristityllä olla Herraansa ja Vapahtajaansa. Tämä uskovan kaipuu Kristuksen puoleen ja sydämen rakkaus Herraan jääkin ulkopuolisilta aina selittämättömäksi. Se on todella itse kunkin omakohtaisesti koettava eikä sitä voi kukaan ulkopuolinen asettaa kyseenalaiseksi. Se on se mystinen syvä henkilökohtainen ihmeellinen kokemus, joka on totta sen kokeneelle. Vain se, joka on sitä kokenut, voi sen ymmärtää. Se on niin syvää, herkkää ja pyhää, ettei sitä kyetä eikä edes haluta muille paljastaa. Se jää uskovan ja Herran väliseksi pyhäksi salaisuudeksi.  Laulujen laulu, ed. käännöksen Korkeaveisu, pyrkii maallisen rakkauden kielellä avaamaan ja kuvaamaan tätä salaisuutta. 

Kristuksen morsiamen rakkaus odottaa täyttymystään. Kristuksen toisessa tulemuksessa se toteutuu. Ilmestyskirjan loppuluvuista luemme: ”Iloitkaamme ja riemuitkaamme, antakaamme hänelle kunnia! Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamensa on valmiina” (19:7). Morsiamesta tulee vaimo ja ikuiset hääjuhlat alkavat.

Vanha rukoilevaisvirsi on täynnä tätä syvää ja haltioitunutta morsiusmystiikkaa kun se kuvaa uskovan ja Kristuksen välistä suhdetta:

Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää Jumalan suurta hyvyyttä,
että saisimme taivaassa häitä viettää Karitsan suuressa salissa.
Oi rakkaus suuri, oi ääretön armo, kun saan olla morsian Jeesuksen,
ja siinä on kyllin, kun Jeesus on mulla, ääretön armo ja rakkaus (VK 345)

TAIVAALLINEN JA MAALLINEN

Seurakunta on Pyhän Hengen synnyttämä uskovien yhteisö ja siksi se taivaallinen eli hengellinen olemukseltaan. Kertovathan jo seurakunnan nimityksetkin- Jumalan seurakunta, Kristuksen seurakunta – sen alkuperästä ja ”perimmäisestä ideasta. Samalla se on kuitenkin itsessään syntisten ihmisten luoma yhteenliittymä ja organisaatio, jossa on edelleen monia heikkouksia ja puutteita, syntejä ja lankeemuksia. Voimme todeta, että parhaimmillaankin seurakunta on vain armahdettujen syntisten joukko. Se on syvästi inhimillinen, joka tahtoo olla taivaallinen. Joku onkin todennut, että seurakunnan suurin ongelma on se, että siinä on sellaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Siksi seurakuntaa kuvataan täällä ”alhaalla” kilvoittelevana ja taistelevana seurakuntana. Se ei ole täällä vapaa synnin, maailman ja Paholaisen vaikutuksista. Vasta perille päässyttä pyhäin joukkoa kuvataan riemuitsevana ja kirkastettuna seurakuntana.

Siksi täällä ajassa jokaisella seurakunnalla, kristittyjen yhteenliittymällä, järjestöllä tai kirkkokunnalla on tämä sisäänrakennettu jännite seurakunnan hengellisen ja jumalalallisen alkuperän ja inhimillisen langenneen todellisuuden välillä. Pyhä Henki tahtookin johdattaa seurakuntaansa elämään ja toimimaan Hänen johdatuksessaan ja Hänen voimassaan, jotta seurakunta olisi kirjaimellisesti Jumalan seurakunta.

Voimme kuvata seurakuntaa perheenä, jossa on monen ikäisiä lapsia ja näin ollen mitä moninaisempia kasvukipuja ja väliin suuriakin ristiriitoja. Siellä opetellaan tulemaan toisten kanssa toimeen, ratkomaan ongelmia, rakastamaan toinen toistaan, antamaan ja saamaan anteeksi jne. Tai seurakunta on kuin suuri oppilaitos, jossa on oppilaita esikoululuokilta aina huippuluokan yliopistokursseihin asti. Yksi opettelee kristinuskon aakkosia ja toinen tutkii Jumalan syviä salaisuuksia. Seurakunta on kuin sotilasakatemia ja joukko-osasto. Siellä harjaannutaan sekä teoreettiseen sodankäyntiin ja käytännön sotilaselämään. Seurakunta on myös kuin joukkosidontapaikka tai suuri sairaala, jossa sodassa haavoittuneita ja vammautuneita hoidetaan ja kuntoutetaan. Seurakuntaa voidaan verrata avioliittoon, jossa opitaan rakastamaan puolisoa niin myötä kuin vastoinkäymisissä ja jossa uskollisuus anteeksiantamus on yhteiselämän luja perustus. Seurakunta on kuin lammaslauma, jota Hyvä Paimen johtaa ja jota tarvitsee johtaa, jotta lauma saisi tarvitsemansa ravinnon ja levon ja jotta se varjeltuisi kaikilta sitä uhkaavilta vaaroilta.

Jo nämäkin mainitut kielikuvat kertovat meille sen, että tämä ns. maanpäällinen seurakunta ei ole mikään virheettömien ja tahrattomien taivaallisten enkelien kaltainen joukko. Päinvastoin. Se on monin tavoin raadollinen, inhimillinen ja tavallinen. Samalla se on kuitenkin Pyhän Hengen synnyttämä Jumalan perhe ja Jumalan kansa. Kristus elää siinä ja vaikuttaa sen keskellä ja sen kautta. Se kilvoittelee elääkseen Jumalan tahdon mukaan.  Se on vielä kasvamassa Kristuksen kaltaisuuteen ja se on monesti pyhityselämältään puutteellinen.  Kun se lankeaa, se kärsii, katuu ja tekee parannusta. Se tunnustaa tarvitsevansa jokapäiväistä puhdistusta Jeesuksen veressä ja jatkuvaa Hengen uudistusta. Se on joukko, joka tietää rukouksen mahdollisuuden ja on oppinut tuntemaan sen voiman. Se on Jumalan omaisuutta ja Jumala tunnustaa sen omakseen viimeisenä suurena tilinteon päivänä. Se on joukko, jonka laulukirjojen osastolta löytyy niin murheeseen, ristiin ja kiusaukseen liittyviä veisuja mutta myös yltäkylläisen kiitoksen, riemun ja ylistyksen sävyttämiä haltioituneita lauluja.  Se rakastaa Jeesusta ja kaipaa nähdä Hänet. Se on lähtenyt matkalle turmeluksen maasta kohti taivaallista ikuista kaupunkia.  Sanalla sanoen, se armahdettujen syntisten joukko, johon Jumala äärettömässä rakkaudessaan on kutsunut ja liittänyt sellaisetkin ihmiset kuin sinä ja minä. Jos tämä ei ole armoa niin ei sitten mikään!