PIIKKEJÄ RUUSUSSA   Ps.3

Tämän psalmin johdanto on murheellinen. Se ilmaisee sekä tekijän että tilanteen, jonka johdosta se on kirjoitettu: ”Daavidin psalmi. Daavid pakenee poikaansa Absalomia” (j.1).

Tällaisia seikkoja ei uskoisi kuulevansa kuninkaasta, jonka elämä todistaa Jumalan erityisestä mielisuosiosta, suurista voitoista sotatantereilla, ihmisten ihailusta ja eritoten hänen runoistaan, jotka tunnustamme Pyhän Hengen innoittamiksi ja Jumalan puheeksi. Kiistatta Daavid oli suuri mies ja eritoten suuri Jumalan mies.

Asiat eivät kuitenkaan aina mene niin kuin pitäisi tai kuin haluaisi. Syitä on lukemattomia mutta yhteistä niille on elämän rosoisuus ja haavoittuvuus. Joskus syynä on oma syntimme tai erehdyksemme, joskus jonkun toisen synti. Joskus emme voi löytää emmekä ymmärtää mitään järjellistä syytä. Ei edes suuri usko ja menestys Jumalan valtakunnan työssä välttämättä varjele raastavalta sydänsurulta, elämän kolhuilta ja iskuilta.

Monien ns. suurten Jumalan miesten ja naisten rehellisistä elämänkerroista saamme todistuksen tästä. Monet ovat joutuneet kokemaan hyvinkin raskaita ja nöyryyttäviä elämänvaiheita. Eritoten Raamatun kuvaamat ihmiskohtalot ovat tästä oivallisena esimerkkinä. Tässä mielessä Raamattu on äärettömän rehellinen ja inhimillinen. Se ei salaa Jumalan lasten heikkouksia ja syntejä, erehdyksiä ja virheitä.  Monissa uskonnoissa tällainen rehellisyys on suorastaan kauhistus. Niiden ajatusten mukaan Jumalan ihmisillä ei voi olla virheitä tai heikkouksia. Näin ajatellaan esim. islamissa. Raamattu ei kuitenkaan anna vain kiiltokuvaa eikä silottele elämän rosoisuuksia. Se kertoo totuuden.

Daavid joutui osalliseksi suuremmaksi osaksi itse kirjoittamaansa murhenäytelmään  omassa perhepiirissään. Daavidillahan oli monia vaimoja ja monia lapsia sen ajan tavan mukaan. Jumalan näkökulmahan asiaan oli, että tämä ei ole hänen alkuperäinen suunnitelmansa avioliittoon ja yhteiselämään. Siitä ei pidemmän päälle koituisi mitään hyvää ( 5 Moos.17:17). Mutta yhtä kaikki, Daavid toimi yleisen tavan mukaan mutta se kätki sisässään pistävän piikin ja katkeran kalkin.

Sattuipa kerran niin, että yksi hänen lapsistaan Amnon niminen poika teki seksuaalista väkivaltaa nuorelle tytölle, Tamarille, joka oli Daavid tytär  mutta eri äidistä kuin Amnon. Tytön veli, Absalom, kosti tämän surmaamalla Amnonin ja tuli karkotetuksi Daavidin hovista. Kolmen vuoden kuluttua Daavid armahtaa Absalomin, jonka jälkeen Absalom saa palata Jerusalemiin. Nyt Absalom alkaa käännyttämään kansaa puolelleen ja tekee ns. palatsivallankumouksen. Daavid joutuu yön selässä paljain jaloin pakenemaan henkensä edestä omaa poikaansa. Kapina päättyy Absalomin katkeraan kuolemaan ja sitä seuranneen toisen sisällissodan seurauksena Daavidin kuninkuus koko kansan keskuudessa vahvistuu (2 Sam.13-22).

Daavid oli itse kylvänyt siemenen, joka johti näihin dramaattisiin tapahtumiin.  Ensinnäkin oli tuo surullisen kuuluisa Uurian ja Batseban tapaus. Vaikka Daavid sai Herralta kaiken anteeksi, hän sai samalla ennustuksen tragediasta, joka häntä kohtaisi räikeän syntinsä johdosta. ”Herra sanoo näin: ´Minä nostan omasta perheestäsi onnettomuuden sinua vastaan, ja silmiesi edessä otan sinulta omat vaimosi ja annan heidät toiselle, joka makaa vaimojesi kanssa keskellä kirkasta päivää. Sinä olet tehnyt tekosi salassa, mutta minä teen tämän teon koko Israelin nähden keskellä kirkasta päivää`” (2 Sam.12:11-12).

Daavid heitti vielä lisää löylyä kiukaalle, sillä hän ei toiminut riittävän jämäkästi Amnonin ja Tamarin tapauksessa. Itse asiassa hän katsoi asiaa läpi sormiensa. ”Kun kuningas Daavid kuuli, mitä oli tapahtunut, hän vihastui. Hän ei kuitenkaan tahtonut pahoittaa poikansa Amnonin mieltä, sillä tämä oli hänen esikoisensa. Absalom taas ei puhunut Amnonille mitään, ei hyvää eikä pahaa, mutta vihasi häntä, koska Amnon oli häpäissyt hänen sisarensa Tamarin (2 Sam.13:21-22).  Järkyttävän perhetragedian ja suuren draaman siemenet oli kylvetty. Hyvässä maaperässä ne itivät ja kasvoivat nopeasti. Seuraukset olivat katkerat ja monin tavoin tuhoisat kaikille osapuolille ja koko Israelin kansalle. Daavidin voittoisaan ja ”huipulla olevaan” asemaan kätkeytyi sittenkin myös elämän raadollinen ja pimeä puoli. Daavidista ja Goljatista saarnataan usein. Samoin Daavidista ja Batsebasta mutta tästä Daavidin nöyryytyksen hetkestä  sangen harvoin. Mutta sekin kuului suuren uskonsankarimme ja pyhien kirjoitustemme runoilijan elämään. Oma tärkeä sanomansa on siis silläkin.

David joutui kohtaamaan sen katkeran tosiasian, että kaikesta huolimatta hänellä sittenkin oli paljon vihollisia. Monet nousivat häntä vastaan kun siihen ilmaantui varteenotettava mahdollisuus (j.2). Hänen jumalisuutensakin asetettiin kyseenalaiseksi: ”Monet sanovat minusta: ´Ei Jumalakaan häntä auta´” (j.3). Kuinkahan moni Jumalan lapsi on saanut tätä omassa elämässään jossain vaiheessa kokea. Väittäisin, että sangen monet.  Varmaan jokunen elleivät sitten peräti kaikki tämän psalmiblogin lukijoistakin.

Mitä Daavid nyt tekee tällaisessa tilanteessa? Psalminne seuraavat jakeet kertovat siitä, että kaikessa tässä Daavid turvautuu Jumalaan ja nöyrästi luottaa siihen, että tavalla tai toisella Jumalan apu ja pelastus koituu lopulta hänen osakseen. Häväistynä ja nöyryytettynä hän huutaa avukseen Herraa: ”Sinä, Herra, olet minun kilpeni ja kunniani, sinä nostat minun pääni pystyyn. Minä huudan avukseni Herraa, ja hän vastaa minulle pyhältä vuoreltaan” (j.4-5).

Mitäpä muuta Daavid olisi voinutkaan tehdä. Hänellä oli varmasti tuossa syvässä epätoivon hetkessään tietoisuus omista heikkouksistaan ja virheistään. Hän oli varmasti suostunut siihen, että Jumalan täytyi häntä näin voimallisesti nöyryyttää ja kurittaa. Samalla hän luotti siihen, että jos ja kun tuo kaikki oli viime kädessä sittenkin Jumalan kädessä, sen täytyi päättyä sittenkin parhain päin, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä. ”Yksin Herralta tulee apu” (j.9a).

Vain 600 miestä lähti Daavidin mukaan. Absalomin joukot olivat tuhatlukuiset. Sittenkin Daavid voi lohduttautua Jumalassaan: ”Minä menen levolle ja nukahdan, sitten herään taas aamuun. Koko yön Herra suojelee minua. En pelkää, vaikka tuhatpäinen joukko joka puolelta saartaisi minut” (j.6-7). Merkillinen, suorastaan uskomaton tunnustus ja todistus. Ei häivääkään ankarasta stressistä, joka johtaa ahdistavaan unettomuuteen, kalvavaan syyllisyyteen ja menneiden syntien kiduttaviin muistoihin, kauhistuttavaan tulevaisuuden pelkoon ja pimeään epätoivoon, epäilyyn ja epäuskoon.  Näin toimii ja näin todistaa vain se, joka on oppinut todella tuntemaan Herran ja luottamaan Häneen kaikissa olosuhteissa ja kaikissa tilanteissa.

Daavidin kokemien ahdistusten kautta meillekin on annettu sanat, joilla voimme omissa ahdistuksissamme lähestyä Herraa. Kuinka usein voimmekaan Raamatun kertomuksia tai psalmeja lukiessamme samaistuakaan niissä kerrottuihin henkilöihin tai heidän kokemuksiinsa ja sisäiseen maailmaansa. Näin näissäkin Daavidin epätoivon hetkinä lausutuissa rukouksissa kuultaa toivon ja lohdutuksen sävel. Herraa huudetaan avuksi lopultakin siinä uskossa ja toivossa, olkoon se toivo ja usko sitten kuinka pieni tahansa, että Herra sittenkin vielä kuulee ja että Hän on ainoa, joka voi minua tässä asiassa tai tilanteessa auttaa. Apu ja siunaus on Herran kädessä ja sieltä se myös tulee: ”Yksin Herralta tulee apu, sinulta kansasi saa siunauksen” (j.9).

Tässä psalmissa tutustumme myös ensimmäistä kertaa aina silloin tällöin psalmeissa esiintyvään termiin ”sela”, jonka merkitys on tuntematon. Se liittyy laulun/psalmin esitysohjeeseen. Se lienee välisoiton ilmaisija, jonka aikana kuulija voi hiljaa mielessään hartaasti rukoilla ja mietiskellä kuultua sanomaa. Suuri apu ja suuri siunaus on, jos osaamme olla myös hiljaa Jumalan edessä. Annamme suuren parantajamme ja lääkärimme tutkia omaa sydäntämme ja jätämme elämämme, niin sen valoisat kuin sen pimeätkin puolet, taivaallisen Isämme helliin käsiin.                                                                                             

Lauri Lehtinen