MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ 

EFESOLAISKIRJEESTÄ

Blogisarjan otsikko, mietteitä Efesolaiskirjeestä, kertookin mistä näissä kirjoitelmissa on kysymys.

Efesolaiskirje on Paavalin kirjeistä ehkä kaikkein ”mystisin”. Sen pääteemana ovat Jumalan jo ennen maailman ja ihmisen luomista tehdyt armopäätökset, mikäli Jumalan kuvakseen luomat ihmiset lankeaisivat syntiin ja joutuisivat pahan turmiovaltojen orjuuteen ja Jumalan tuomion alle.  Tämän pelastussuunnitelman keskipisteenä on Jumalan Pojan, Jeesuksen, ihmiseksi tuleminen ja synnin sovittaminen ristinkuoleman kautta. Jumalan toimintaa ihmiskunnan keskellä tämän pelastustapahtuman toteuttamiseksi nimitetään pelastushistoriaksi. Tätä iankaikkisuudessa alkuun saanutta ja iankaikkisuuteen yltävää Jumalan työtä Paavali opettaa, avaa, selittää, kirkastaa ja ylistää kirjeessään efesolaisille.

Emme keskity näissä mietteissä sellaisiin johdanto-opillisiin kysymyksiin kuten oliko tämä kirjeen alkujaan kiertokirje, jonka efesolaisille saatettu kopio jäi ”elämään” vaiko Efesoksen seurakunnalle suoraan osoitettu kirje. Emme pohdi myöskään kirjeen tarkkaa lähetysaikaa tai paikkaa (kirje on todennäköisesti kirjoitettu Roomasta Paavalin ensimmäisen vankeuden aikana vuosina 59-61). Keskitymme itse kirjeen sisältöön ja sanomaan, Jumalan armon ilmestymiseen Jeesuksessa Kristuksessa.

Tästä kirjeestä on sanottu: ”Harvinaisia kukkia on puhjennut vankilailmassa, ihmeellisiä näkyjä nähty synkkien holvien kätköissä, palavia rukouksia rukoiltu vankikopin jääkylmällä lattialla, ja kuoleman varjossa asuvat vangit ovat kirjoittaneet kuolemattomia kirjoja”. Muuan toinen on lausunut: ”Kun lukee tätä kirjettä, jonka sävy on melkein liturginen, saa hengittää korkeuksien ilmaa. Korvamme kuulee siinä ihania, miltei hymnimaisia ylistyksiä ja rukouksen hengen hiljaista huminaa. Rikkaus Kristuksessa ilmenee siinä kauttaaltaan”. Tässä kirjeessä astumme totisesti Paavalin kirjoitusten kaikkein pyhimpään.

Tällaisen kirjeen ilmapiiriin astumme nyt seuraavien viikoittaisten mietelmien kautta. Suokoon Jumala meille sen armon, että nämä kirjoitukset omalta osaltaan koituisivat lukijalle hengellisen elämän rakennukseksi ja Jumalalle kunniaksi Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. 

Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, tervehtii Efesoksessa asuvia, Kristukseen Jeesukseen uskovia pyhiä       Ef.1:1

APOSTOLI JUMALAN TAHDOSTA

Paavali tuo kirjeensä alussa rohkeasti julki Kristukselta saadun apostolisen arvovaltansa. Sana apostoli tarkoittaa edellä lähetettyä, sanansaattajaa tai lähettiä. Suppeammassa merkityksessä Raamatun apostolit olivat Jumalan erikseen valitut ja valtuutetut puhumaan ja opettamaan Hänen nimessään. Heidän sanansa ja opetuksensa olivat Jumalalta saatuja ja siksi normatiivisia. Heidän jälkeensä ei enää tullut heihin verrattavissa olevia julistajia ja opettajia. Muiden tehtävänä on siitä lähtien ollut edelleen rakentaa Jumalan rakennusta apostolien ja profeettojen perustukselle, kulmakivenä itse Kristus Jeesus (Ef.2:20-21).

Paavalin esitellessä itseään Jumalan valitsemana Kristuksen apostolina voisi ajatella hänen vaativan itselleen kunniaa, valtaa, voimaa, loistoa, alamaisuutta ja kuuliaisuutta. Hänen kirjeestään kaikuu kuitenkin toisenlainen sävy. Vallan ja voiman sijaan siitä välittyy nöyryys ja alamaisuus suurelle Isännälle ja Herralle. Paavali ei etsinyt omaa kunniaansa vaan Kristusta ja Jumalan kunniaa!

Inhimillisesti ajatellen Paavalin kutsumus Kristuksen apostoliksi oli sangen epätodennäköinen. Tuskin kukaan muu kuin Jumala saattoi näin ajatella. Olihan Paavali alkujaan hurskas ja lakihenkinen juutalainen. Tätä taustaa vasten uusi Jeesukseen uskovien ryhmä oli hänelle vakava harhaoppi, jota tuli kaikin keinoin vastustaa ja jopa hävittää. Hän oli täynnä vihaa ja raivoa kristittyjä kohtaan ja harjoitti ankaraa vainoa heitä vastaan.

Jeesuksen ilmestyttyä hänelle kaikki muuttui. Paavali kertoo tästä tapahtumasta; ”minä kuulin äänensanovan heprean kielellä: ´Saul, Saul, miksi vainoat minua? Paha sinun on potkia pistintä vastaan`. Minä kysyin: ´Herra, kuka sinä olet?` Herra sanoi: ´Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse jaloillesi. Minä olen ilmestynyt sinulle, koska olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn. Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt” (Ap.t. 26:14-18). Tällaisen kokemuksen seurauksena Paavali toteaakin: ”En voinut olla tottelematta taivaallista näkyä” (j.19). Eipä ihme, että hän nöyrästi todistaa: ”Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu se armo, että saan julistaa kansoille sanomaa Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta” (Ef,3:7).  Paavalille apostoliksi kutsuminen oli suuri ja ihmeellinen armovalinta. Siksi hän ei korosta omaa asemaansa vaan nimenomaan lähettäjänsä asemaa, arvoa, valtaa, voimaa, armoa ja rakkautta. Hän ei julistanut itseään vaan lähettäjäänsä. Hänellä ei ollut omaa sanomaa vaan lähettäjänsä sanoma. Hänellä ei ollut omaa kunniaa tai ansioita vaan hänelle kaikki kaikessa oli lähettäjänsä kunnia. Hän ei ollut valinnut itse itseään apostoliksi vaan käsittämätön Jumalan armovalinta oli kohdistunut Jeesuksen vainoajaan ja tehnyt hänestä Kristuksen apostolin.

Jumalana toimintatapa on usein täysin päinvastainen meidän langenneiden ihmisten toimintatapojen ja ajatusten kanssa. Jumala valitsee heikot ja syntiset osoittaakseen heissä oman armonsa ja voimansa. Kuka olisi lyönyt puupenninkään edestä vetoa, että Jumala valitsisi Suomen rahvaan herättäjäksi ja sielunhoitajaksi 1700-1800 luvun taitteessa pohjois-savolaisessa pikkupirtissä elävän maalaismiehen, joka paikkakunnalla oli saanut uskonnollisten taisteluidensa ja sielunsa epätoivon syöverireissä rypevän tuskansa vuoksi pilkkanimen ”löyhkä Paavo”.  Me tunnemme hänet tänään Paavo Ruotsalaisena ja hänen ”henkensä” vaikuttaa yhä tänäänkin suomalaisessa kristillisyydessä.  Jumala valitsee sen, joka mitään ei ole.

Niin Paavalin kuin Paavo Ruotsalaisenkin elämä ja kokemukset opettavat ja rohkaisevat meitä luottamaan ja tyytymään Jumalan valintaan ja tahtoon. Jumalan valtakunnassa emme voi itse päättää asemaamme ja kutsumustamme. Tämä ei ole otettavissa, se on vain Jumalan puolelta annettavissa ja meidän puoleltamme vastaan otettavissa. Toiseksi, kun Jumala on armossaan meidät johonkin tehtävää tai kutsumukseen valinnut ja asettanut, hän on silloin myös omalla voimallaan ja armollaan läsnä. Kysymys ei siis ole loppujen lopuksi pelkästään meistä vaan ennen kaikkea Jumalasta.

Meidän tulee ymmärtää ensiksikin se, että olemme saaneet oman kutsumuksemme ja lahjamme pelkästään ja ainoastaan Jumalan armosta, emme oman hyvyytemme, onnistumistemme tai voimamme perusteella. Toiseksi, että kutsumuksemme täyttäminen ja lahjojemme käyttäminen on Jumalan voiman varassa. Ilman Jeesusta emme voi tehdä tai saada aikaiseksi yhtään mitään todellista ja iankaikkista.   Kolmanneksi; kutsumuksemme ja lahjamme tehtävänä on tuoda julki lähettäjämme suuri armo ja hyvyys kaikkia hänen luotujaan kohtaan.

Kristillisen kilvoituksen ja palvelutyön iloissa ja suruissa, voitoissa ja tappioissa, epäilyissä ja kiusoissa, vainoissa ja kiitettyinä lohduttautukaamme ja vahvistukaamme sillä lupauksella ja vakuutuksella, että Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua (Room.11:29 ).          

Lauri Lehtinen