MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakunnan pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää Ef.1:22-23
KRISTUS, SEURAKUNNAN PÄÄ
Kaikkivaltiaana Jeesus luonnollisesti hallitsee kaikkea, niin ”ylhäällä, maan tasolla kuin maan allakin”. Hän myös täyttää koko maailmankaikkeuden. Tämä on loogista myös siinä mielessä, että kaikki, mikä on kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ulkopuolella, on luotu Kristuksessa, Kristuksen kautta ja Kristukseen (Joh.1:1-10, Kol.2:16-17). Näin ollen koko luodussa maailmankaikkeudessa ei ole paikkaa tai tilaa, jonne Jeesuksen hallintavalta ei ulottuisi.
Seurakunta, niin paikallisseurakunta kuin koko maailmanlaaja kristillinen kirkko, on Jumalan luomus. Se koostuu niistä yksittäisistä henkilöistä, jotka Jumala on saanut pelastaa Poikansa sovituskuoleman perusteella henkilökohtaisen uskon kautta. Tämä Jumalan pelastava työ tapahtuu Pyhän Hengen vaikuttaman evankeliumin julistuksen kautta.
Näin ollen on selvää, että tällaisen seurakunnan eli tällaisten uskovien yhteenliittymä elää ”toisen maailman” todellisuudessa. Sen arvot ja päämäärät eivät nouse tästä maailmasta. Kristuksen seurakunnan arvot perustuvat vain Kristukseen. Jo uudessa testamentissa usein käytetty sana ”Kristuksen seurakunta” kertoo, mistä on kysymys. Seurakunta ei ole itsensä kehittämä, ei itsensä synnyttämä eikä varsinkaan itsensä oma. Tätä vahvistaa toinen seurakunnasta käytetty nimitys, jonka jo avausjakeissamme luimme: ”Kristuksen ruumis”. Jos siis seurakunta on Kristuksen ruumis siitä luonnollisesti seuraa, että Kristus on seurakunnan pää.
Koko käsittelemämme Efesolaiskirjeen ensimmäinen luku on sana sanalta, lause lauseelta ja jae jakeelta keskittynyt vain yhteen asiaa. Se asia on Jumalan pelastushistoriallinen toiminta, joka toteutui Jeesuksen maailmaan tulossa. Sanalla sanoen sen sisältö on vain yksi asia, tarkemmin sanottuna yksi persoona. Kristus! Kaikki käsittelemässämme luvussa keskittyy yksin Kristukseen. Aivan kaikki! Kristuksessa meillä on kaikki, ilman Häntä meillä ei ole mitään. Kaiken tulisi siis keskittyä yksin Häneen.
Seurakunnan päänä Kristus on seurakunnan todellinen johtaja. Kaiken tulisi siis tapahtua hänen antamiensa periaatteiden, ohjeiden, opetusten, varoitusten, kehotusten ja lupausten mukaisesti. Tämä on Raamatun vakavasti ottavalle itsestään selvyys mutta myös kilvoituksen ja valvomisen paikka.
Ilmestyskirja kuvaa Laodikean seurakuntaa, joka omasta mielestään oli menestynyt ja rikas seurakunta. Inhimillisen mittapuun mukaan siis hyvinvoivan seurakunnan malliesimerkki. Kun Jeesus katsoi tätä seurakuntaa, hän joutui katsomaan sitä ulkopuolelta. Ulos työnnettynä Hänen tuli koputtaa seurakunnan ovelle ja pyytää sisäänpääsyä. Ainoa, mikä tuosta seurakunnasta puuttui, oli Kristus. Seurakunta sai omistajaltaan ja Herraltaan vakavan varoituksen. Ellei seurakunta tee parannusta se oksennetaan ulos (Ilm.3:14-22). Jos Jeesus on työnnetty ulos, se merkitsee seurakunnan hengellistä kuolemaa. Ilman Kristusta seurakunta ei ole enää Herran seurakunta.
Toisesta Ilmestyskirjan kuvaamasta seurakunnasta, Sardeksen seurakunnasta, Jeesus antoi myös surullisen arvion. ”Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut” (Ilm.3:1).
Efesoksen seurakunnan suuri ”ongelma” paljastuu Jeesuksen sanoissa: ”Sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan” (Ilm.2:4-5). Näin Herra joutui sanomaan seurakunnalle muutama kymmen vuotta sen jälkeen, kun tässä seurakunnassa ensi kertaa saatiin lukea tämä Paavalin kuolematon kirje.
Kristus seurakunnan päänä ei ole ihmiskäsityksen mukainen itsevaltias ja despoottinen hallitsija. Hän jättää mahdollisuuden tehdä Hänen sanansa vastaisia päätöksiä ja mahdollisuuden elää vastoin Hänen opetuksiaan ja tahtoaan. Jos Hänen työnnetään ulos Hän ei lähde ”ovet paukkuen” ja kostolla ja karmealla rangaistuksella uhoten. Hän lähtee hiljaa mutta varmasti suru ja murhe sydämessään. Yksityinen seurakunnan jäsen, seurakunta tai kirkkokunta, joka hylkään pään arvovallan, tuomitsee itse itsensä hengelliseen voimattomuuteen ja heikkouteen ja lopulta hengelliseen kuolemaan. Jäljelle jää ehkä muodot, menot ja nimikin, mutta Kristuksen elämä ja Hengen voima puuttuu. Siksi meitä itse kutakin kehotetaan kilvoittelemaan ja valvomaan elämäämme ja oppiamme kuten vanhassa virressäkin veisataan: ”Valvoa mun Jeesus anna aina ristis juurella. Ja niin joka päivä kuolla synneistäni kaikista. Suo mun kuolla maailmasta, kuolla itsestänikin, että kaiken elämäni Sulle vain mä eläisin. Auta, että ristin tiellä kulkisin. Eksymästä, horjumasta estä, Jeesus kallehin. Uskoa ja rakkautta, toivoa sä lisää myös. Anna voimaa taistelussa, täytä alkamasi työs” (VK 38, 365:1-2).
On sanottu, että kirkkokuntien, herätysliikkeiden, seurakuntien ja miksei yksityisen kristitynkin suuri vaara on muuttua vastakohdakseen. Jumalallinen Ilmestyskirjan kuvaama ”piispantarkastus” osoittaa tämän ja koko kristillisen kirkon historia vahvistaa sen. Miten moni aiemmin voimakkaasti Jumalan sanaa ja Jumalan voimaa ilmentäneet herätysliikkeet tai kirkkokunnat ovatkaan historian saatossa muuttuneet Jumalan sanaa kritisoiviksi, jopa Jumalan sanaa avoimesti vastustaviksi ja tätä maailmaa kosiskeleviksi perinneliikkeiksi. Pään arvovalta on hylätty ja tilalle on tullut tämän maailman inhimillinen viisaus ja suosion tavoittelu. Miten murheellinen ja vakava asia onkaan, jos seurakuntaa tai kirkkokuntaa alkaa johtamaan Kristuksen Hengen sijaan toinen henki.
Kristillinen kirkko on aikain saatossa joutunut määrittelemään oppinsa ja tunnustuksensa siksi, että monet tahot niin ulkoa kuin sisältä, ovat pyrkineet horjuttamaan ja vääristämään kristillisen opin ja uskon sisältöä. Tunnustus on suoja ja viittatie, joka osoittaa seurakunnan ja yksityisen kristityn opin, uskon ja elämän ytimen suhteessa Jumalaan ja Raamattuun. Siksi mm. kirkossamme työntekijät sitoutuvat kirkkomme tunnustukseen. Tunnustus rajoittaa seurakunnan valtaa ja vahvistaa paimenen tilivelvollisuutta. Kenelläkään seurakunnassa ei siis ole valtaa opettaa, julistaa tai toimia tunnustuksen vastaisesti. Maailmanlaajuisesti kaikki kristilliset kirkot sitoutuvat mm. apostoliseen uskontunnustukseen, jossa on mainittu tiivistetysti kristinuskon perustotuudet. Tämä tunnustuksen mekin kirkossamme lausumme jokaisena sunnuntaina. Valitettavaa on, että jo monissa kirkkokunnissa, niin meidänkin, on opettajia, jotka kieltävät ko. uskontunnustuksen ohjeellisuuden. Näin toimimalla he tulevat mm. kieltäneeksi tunnustuksessa lausutut ydinasiat Jumalasta Isänä ja Luojana, Kristuksesta ihmiseksi neitseestä syntyneenä Jumalan iankaikkisena Poikana ja Hänen sovituskuolemansa ja kirjaimellisen ylösnousemuksensa kuolleista. Näin Raamatun Kristus vaihdetaan toiseen ja Hänen auktoriteettinsa seurakunnan päänä ja yksityisen kristityn Herrana ja Vapahtajana kielletään. Näin Kristuksen Hengen sijaan opetetaan silloin ”toisessa hengessä”.
Kristus seurakunnan päänä on siis ainoa todellinen seurakunnan Herra. Yhteydessä Jeesukseen, eli ruumiin ollessa elimellisessä yhteydessä päähän, kaikki on hyvin. Voimme tiivistää tämän yhteyden yhteen sanaan. Tämä sana on koko Efesolaiskirjeen ydinsana. Se sana on ”KRISTUKSESSA! Palauttakaamme tässä yhteydessä vielä kerran mieliimme tämän käsittelemämme kirjeen ensimmäisen luvun johdantojae: ” Ylistetty olkoon meidän herramme Jesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa (j.3). Kaikki on Jumalan valtakunnassa kätketty yksin Kristukseen. Uskokaamme siis Häneen! Uskokaamme Häntä! Antakaamme Hänen täyttää meidät Hengellään! Seuratkaamme Häntä! Luottakaamme Häneen! Totelkaamme Häntä! Palvelkaamme Häntä! Rakastakaamme Häntä! Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Häntä! Olkoon Hän kaikessa ensimmäinen ja viimeinen, ruumiimme pää, seurakuntamme Herra ja kirkkokuntamme Jumala!
Lauri Lehtinen