HERRAN EDESSÄ KUKAAN EI OLE SYYTÖN

Herra, kuule rukoukseni, ota vastaan pyyntöni! Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle! Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön.

Vihamieheni vainoaa henkeäni, hän polkee elämäni jalkoihinsa, hän suistaa minut pimeyteen, kauan sitten kuolleitten joukkoon. Voimani ovat lopussa, sydämeni jähmettyy. Minä muistelen menneitä aikoja, mietin kaikkia tekojasi, ajattelen sinun kättesi töitä. Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa    Ps.143:1-6

Tämä on viimeisin psalmien kirjan seitsemästä katumuspsalmista. Elämän kulku nyt vain on sellainen, että uudelleen ja uudelleen hurskainkin kilvoittelija löytää itsensä paikalta, jossa hän on avuttomana ja voimattomana anomassa Jumalalta armoa ja anteeksiantamusta. Niin Daavidinkin elämässä. Hänellä oli kokemusta suurista voitoista ja ns. ”kirkastusvuorihetkistä” mutta hän joutui kokemaan myös syvät lankeemukset ja Jumalan kuritukset. Tämäkin psalmi on syntynyt Daavidin syvästä synnintunnosta ja katumuksesta pyhän Jumalan edessä.

On sanottu, että mitä syvemmin opimme Jumalaa  tuntemaan ja mitä selkeämmin näemme hänen kirkkautensa ja pyhyytensä sitä suuremmaksi ja mustemmaksi ns. pienetkin synnit tulevat. Puhdasta valoa vasten pienikin tahra huutaa tummuuttaan.

Raamattu kertoo Daavidista miehenä, joka kaikista heikkouksistaan huolimatta tahtoi elää Jumalan tahdon mukaisesti. Hän tahtoi elää elämäänsä Jumalan valossa ja silloin myös synti tuli synniksi. Daavidilla oli usein asiaa Jumalalle, niin ilontäyteisesti ylistäen kuin ”maassa madellen” ja armoa anellen.

Olla syntisenä Jumalan edessä on kauhistuttava paikka. Siinä koetaan Jumalan oikeudenmukaista tuomiota eikä lieventäviä asianhaaroja juurikaan ole käytettävissä. Itseään puolustelemalla tai muita syyttelemällä ei siitä selviä. Jumalan tuomion ja vihan tuntoa on kauhistuttava kohdata. ”On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin”, toteaa heprealaiskirjeen kirjoittaja (Hepr.10:31) ja; ”meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli” (12:29).  Tällaisen Jumalan edessä synti tulee polttavan suureksi.

”Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle”, rukoilee Daavid (j.2a). Jos vai olisi siis joku keino vapautua tuomiosta sillä kaikki ovat sen ansainneet sillä yksikään ihminen ole syytön Jumalan edessä (j.2b). Saman tunnustaa Paavali: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Rm.3:23). Se, että jokainen meistä on syntinen, ei saisi johtaa meitä vähättelemään syntiä eikä piiloutumaan sen taakse. Toteamus ”kaikkihan me olemme syntisiä” ei auta silloin, kun joutuu itse tilille synnistään Jumalan edessä.  Synnin tunnustaminen, katumus, parannuksen tekeminen ja Jumalan armoon turvautuminen ovatkin vapautumisen ja uudistumisen alku. ”Nimesi tähden, Herra, anna minun elää!! Vapauta minut ahdingosta, sinä vanhurskas!”, huutaa Daavid suuressa hädässään (j.11).  Jumalan nimeen vetoaminen ja hänen vanhurskauteensa turvaaminen olivat Daavidin ainoa toivo ja turva. Jumalan nimi pitää sisällään koko hänen olemuksensa. Jumala on ilmaissut itsensä laupiaana, armollisena ja vanhurskaana. Siksi ahdistunut syntinen voi löytää avun vain hänen luonaan.

Vain Jumalalta itseltään saatu armon ja anteeksiantamuksen kokemus saattoi tuoda synnintekijälle hänen kaipaamansa sielun rauhan ja turvan. Mikään muu lohdutus kuin suoraan Jumalalta saatu vakuutus syntien anteeksiantamuksesta ei voi tuoda kaivattua rauhaa.  Kun Jumala poistaa tuomion, vasta silloin syntinen voi saada levon ja vapautuksen. Synnin taakkaa ja Jumalan tuomion tuntua ei kestä pitkään kantaa. Vastauksella on kiire:  ”Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle!...Vastaa pian, kauan en enää jaksa!”(j. 1,7).

Synnintekijän syntiä ei tässä eritellä. Joka tapauksessa se vaikutti kaikkeen niin, että vihamiehen vainokin liittyi siihen. Daavid koki olevansa suorastaan hengenhädässä. Oliko kyseessä inhimillinen ja väkivaltainen vihamies, joka halusi omasta mielestään aiheellisesti kostaa Daavidille tämän tekemän synnin vai oliko kysymyksessä sielunvihollisen raju hyökkäys, joka pyrki sumentamaan Jumalan armon ja suistamaan Daavidin epätoivon pimeyteen, emme tiedä. Joka tapauksessa synnintuntoon liittyi vihollisen pyrkimys kukistaa Jumalaan uskova kilvoittelija ja pitää hänet erossa Jumalan läsnäolosta ja Jumalan armosta. Daavidin omat voimat eivät enää riittäneet tällaisessa kurimuksessa. ”Voimani ovat lopussa”, hän valittaa (j.4).

Tällaisissa syyllisyyden ja vihollisen kourissa painiskellessa ei oma ponnistelumme ja oma voimamme riitä alkuunkaan. Tuollainen taistelu ja voimainkoetus todella jähmettää sydämen (j.4b). Ainoa apumme on luottaa Jumalan armoon ja Jumalan rakastavaan huolenpitoon. Daavidin tavoin meidän tulee silloin muistella menneitä aikoja ja Jumalan tekoja (j.5). Jumalan sana kertoo meille noista menneistä ajoista ja Jumalan teoista, jotka vakuuttavat Jumalan kyvystä suojella ja varjella omiaan sekä Jumalan ihmeellisestä armosta ja vanhurskaudesta hänen lapsiaan kohtaan. Mitä Jumala on tehnyt muille, sitä hän voi tehdä sinulle! Löydämme varmasti myös oman elämämme kokemuksista Jumalan ihmeellisiä armotekoja. Jos hän on osittanut voimaansa ja rakkauttaan aiemminkin eikö hän siis osoittaisi sitä tänäänkin, kun hänen hädässä oleva lapsensa sitä tarvitsee ja koko sydämestään sitä anoo, jopa suorastaan sitä huutaa.

Katuvan synnintekijän mieli on halu uudistukseen ja totiseen parannukseen. Hän haluaa täyttää Jumalan tahdon, jonka hän on rikkonut. Hän pyytää: ”Sinä olet minun Jumalani - opeta minua täyttämään tahtosi. Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua tasaista tietä” (j.10). Omassa voimassaan ja ymmärryksessään ei kukaan tähän pysty. Tarvitsemme Jumalan Hengen opetusta ja Jumalan Hengen voimaa. Poikkeamalla pois sanasta ja luiskahtamalla syntisen lihamme tekoihin löydämme itsemme synnin tieltä. Hengen johdossa ja Hengen voimassa syntinen lihamme pysyy kurissa ja suuntaudumme Jumalan tahdon mukaisiin tekoihin. Daavid tunnustaa olevansa voimaton itsessään. Ellet sinä Jumalani auta ja vaikuta minussa sinun tahtosi ja mielesi mukaista elämää, olen hukassa.

Kaikessa ahdistuksessaan Daavid odottaa vastausta Jumalalta ja erityistä Jumalan kohtaamista, Jumalan läsnäolon tuntua: ”Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa” (j.7). Kädet ylös kohotettuina hän on valmis vastaanottamaan ylhäältä tulevan avun ja lohdutuksen. Hän tietää, mistä apu tulee ja luottaa siihen, että se myös tulee.

Kauhistuttavin kokemus on Jumalan lapsen elämässä se, jolloin hän kokee olevansa Jumalan hylkäämä ja kaukana Jumalasta. Tällaisiakin aikoja ovat Jumalan lapset joutuneet läpi käymään. Tästä psalmista saa sen vaikutelman, että Daavid kokee juuri oman syntinsä etäännyttäneen hänet Jumalasta. Tällöin mikään ei voi lohduttaa enempää kuin kokemus Jumalan läheisyydestä ja Jumalan vastauksesta. Jumalasta etääntynyt sielu on kuin vettä kaipaava kuivunut, janoinen maa. Se, mitä vesi helteen karrelle polttamalle kuihtuneelle maalle sitä Jumala häntä kaipaavalle särkyneelle sielulle ja hengellisesti kuivaksi itsensä tuntevalle  kilvoittelijalle. Tällaiseen pyyntöön ja rukoukseen Jumala vastaa mielellään. Ehkä kaikkein tunnetuimmasta Daavidin katumuspsalmista, psalmista 51, luemme seuraavat lohdulliset sanat: ”Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala” (j.19). Jesajan kautta Herra vakuuttaa: ”Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (57:15).

Ahdistetut, kiusatut, vaivatut, synnin murtamat, saatanan syyttämät, omantunnon vaivaamat, Jumalan tuomiota pelkäävät veljet ja sisaret Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.  Muistakaa, että on vielä yksi tie, Daavidin osoittama tie ja on vielä YKSI, joka sanoo: ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.”


Lauri Lehtinen