MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ  9

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa.

                                                                                       Ef.1:3, vuoden 1938 käännös

SIUNAUSTEN OLEMUS – TAIVAALLINEN

Nämä Efesolaiskirjeen ensimmäisessä luvussa kuvatut Jumalan siunaukset liittävät meidät taivaalliseen todellisuuteen ja taivaalliseen ilmapiiriin. Kristitty on todella kahden maan kansalainen. Kirjoittaessaan filippiläisille Paavali sanoo: ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta (Fil.3:20). Yhdeltä osin olemme kristittyinä maan asukkaita, täällä pohjan perillä Suomen kansalaisia, mutta samaan aikaan olemme toisen, näkymättömän mutta yhtä todellisen valtakunnan eli Jumalan valtakunnan kansalaisia. Yhtä lailla kuin olemme syntyneet suomalaiseksi, olemme uskovina syntyneet Jumalan Pyhästä Hengestä Taivaan kansalaisiksi. Sellaisena saamme osaksemme taivaan kansalaisuuden kaikki siunaukset. Ja yhtä lailla kuin suomalaisella on tietyt velvollisuudet isänmaataan kohtaan, on kristityllä velvollisuuksia taivaallista isänmaataan kohtaan.

Tämä kaksoiskansalaisuus tuo uskovaisen elämään tiettyjä jännitteitä. Ensinnäkin jännite tämän ja tuonpuoleisuuden välillä. Sitä on kuvattu käsitteellä ”ei vielä ja jo nyt”. Tämä tarkoittaa sitä, että jo nyt, kaikkine vajavaisuksinemme ja heikkouksinemme, olemme kuitenkin Jumalan lapsia, Jumalan perhettä ja Jumalan valtakunnan kansalaisia. Emme ole vielä Taivaassa ja siksi saamme kohdata ihmisinä myös ihmisen osaan kuuluvia epämiellyttäviäkin asioita kuten monenlaista syntiä, lankeemuksia, kärsimystä, epäonnistumisia, särkyneitä unelmia ja murtuneita ihmissuhteita. Lopulta, ennemmin tai myöhemmin, kohtaamme vihollisista viimeisen eli kuoleman. Jumalan valtakunnan kansalaisuus ei siis vapauta meitä tämän synnin ja kuoleman varjon maan todellisuudesta. Se kyllä monin tavoin auttaa niitä kestämään ja monin tavoin myös voittamaan ja se antaa voimaa kilvoitella loppuun asti. Kristityn toivo onkin siinä, että hän tietää mitä kohti hän on matkalla ja mikä häntä lopussa odottaa. Paavalin sanoin: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisällinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättämän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti (2 Kor.4:16-18). Ei siis vielä ole täydellistä se, mikä jo nyt uskossa Kristukseen on osamme ja omamme.

Jännitteitä syntyy myös ylimmän auktoriteetin tunnustamisessa. Kenelle tulee olla lojaali ja alamainen, kun syntyy tilanne, jossa tämän maailman lait ja tavat ovat ristiriidassa Jumalan valtakunnan lakien ja tapojen kanssa? Sadat miljoonat uskovaiset kohtaavat tämän todellisuuden päivittäin etenkin niissä maissa, joissa kristillisyys joutuu elämään kouriin tuntuvan vainon alla. Lukemattomat kristityt maksavat jopa hengellään sen, että haluavat loppuun asti olla kuuliaisia Jumalan valtakunnan periaatteille ja Jumalan valtakunnan elämälle. Taivaan kansalaisuus painaa vaa´assa enemmän kuin tämän maan kansalaisuus ja sen tarjoamat herkut ja edut. Ennemmin tai myöhemmin, tavalla jos toisella, tämä maailma asettaa jokaisen Jumalan lapsen valitsemaan tämän antikristillisen maailmanhengen mukaisen elämän tai Jumalan valtakunnan. Apostolinen ratkaisu tähän oli selvä. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä” (Ap.t. 5:29).

Onhan meille jokaiselle taivaallinen todellisuus niin selvä ja todellinen ulottuvuus, että joka päivä kaipaamme sinne ja muistamme kenen lapsia ja minkä maan kansalaisia me  olemme. Että olisimme niiden joukossa, joista sanotaan: ”Tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin” (Hepr.11:13b-16).

Näin Jumala on siunannut meitä taivaallisissa ja taivaallisilla aarteilla. Nämä taivaallisen ilmapiirin siunaukset tahtovat kohottaa katseemme ihmissilmin näkymättömään mutta hengen silmin todellistakin todellisempaan Jumalan valtakunnan ja Jumalan kaupungin todellisuuteen. Tätä taivaan atmosfäärin todellisuutta saamme Jumalan lapsina kokea monin tavoin Mitä todellisemmaksi Jumalan valtakunta, taivas, meille tulee, sen selkeämmin näemme niin hyvänä kuin pahanakin päivänä Jumalan siunaukset omassa elämässämme. Jumala tulee lähelle ja läheiseksi. Mitä taivas ja nämä taivaallisen ilmapiirin siunaukset merkitsevät meille tänään? Onko taivaallinen todellista juuri nyt? Uskommeko todeksi sen, että olemme todella kätketyt taivaalliseen ilmapiiriin?

Eräässä islamilaisessa maassa jihadistit hyökkäsivät bussiin, erottivat Jeesusta tunnustavat muista ja surmasivat heidät. Surmattujen joukossa oli kolme kristittyä veljestä. Muuan lähetystyöntekijä tapasi näiden veljesten äidin ja kysyi, mitä tämä sanoisi poikiensa teloittajille, jos kohtaisi heidät?

 Voisi kuvitella, että tuossa tilanteessa luonnollinen viha ja kostonhimo kamppailisi kristillisen anteeksiannon kanssa. Pitäisikö antaa anteeksi, kuinka antaa anteeksi, haluaako antaa anteeksi ja kuina pystyisi antamaan anteeksi? Mitä siis sanoa? Tuon kristityn äidin vastaus oli yllättävä: ”Haluaisin kiittää heitä”, hän sanoi.

Kuinka tuollaisessa tapauksessa voi kiittää? Mitä kiitettävää siinä on? Tätä kysyttäessä äiti selitti: ”Kiittäisin näitä poikieni murhaajia siksi, että he jouduttivat rakkaitteni Taivaaseen pääsyä. Nyt he ovat siellä, minne olivat matkalla. He ovat perillä.”

Kuka voi sanoa näin? Vain se, jolle Taivas on todellinen ja joka on elänyt taivaallisen ilmapiirin todeksi. Raja tämän ja tuonpuoleisuuden välillä on tuolloin kaventunut. Taivaan tuoksu on tullut voimakkaammaksi kuin tämän maailman ummehtunut löyhkä. Hengen silmä on saanut nähdä pilkahduksen katoamattomasta kirkkaudesta.

Taivaan ilmapiiriä on saanut katsoa ja maistaa runoilijakin, joka on sepittänyt yhden tunnetuimman laulun Taivaasta ja sinne pääsemisen kaipuusta.

                      KRISTALLIKIRKKAAN VIRRAN RANTAAN

                             VALKEAT JOUKOT RIEMUITEN KÄY.

                             PALMUJA VOITONLAULUIN KANTAVAT HE,

                             KYYNELTÄ YHTÄÄN SIELLÄ EI NÄY.

                             SINNE MÄ KAIPAAN JOUKKOON AUTUAIDEN,

                             LUO JEESUKSEN JA ENKELTEN.

                                                                           Kristallivirta, Viisikielinen 392:1

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa!

                                                                                        Lauri Lehtinen