Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pirkko Esko

Puhe kirkossa itsenäisyyspäivänä 2020


Hyvät kuulijat

Miettiessäni tätä puhetta, silmiini tuli näky kunniavartiossa seisovista veteraaneista. Mietin, että kaipaisin sitä näkyä tällä kertaa, koska tiedämme, että heidän rivinsä ovat entisestäänkin harventuneet. Mielessä kävi ajatus, että ehkä ensimmäisen kerran heitä ei seiso siellä yhtäkään.

Nyt kun elämme vallan toisenlaisessa todellisuudessa, emme voi tietää, olisiko veteraaneja ollut paikalla.

Tuo kunniavartiossa seisominen oli ikään kuin vertauskuva kaikelle muulle, mitä nuo miehet olivat kokeneet. Itseä hirvitti katsoa, miten toiset heistä kumaraisina, toiset vielä ryhdikkäinä, nuo iäkkäät miehet uljaasti seisoivat säästä huolimatta koko puheen pidon ja seppelten laskun ajan, katse suunnattuna niihin 220:een muistolaattaan, joissa on kirjoitettuna kaatuneiden asetoverien nimet.

Kaikki me paikallaolijat tiesimme, että nuo miehet olivat kokeneet kovempia kuin räntäsateessa seisomisen. Tuota näkyä kaipaan.

En suinkaan sitä räntäsadetta, vaan niitä sodista selvinneitä urhoollisia miehiä.

Tänä vuonna me kaikki olemme saaneet elää poikkeuksellista aikaa, korona-aikaa. Jotkut ovat jopa verranneet kulunutta vuotta sota-aikaan. Onhan se tietysti vaatinut meiltä sopeutumista ja kieltäytymistä joistain totutuista asioista.

On kuitenkin liioittelua verrata meidän kokemaamme oikeaan sotaan. Oikeassa sodassa harva asia oli ennalta arvattavissa. Meidän sodassamme tukenamme on mahtava lääkintäarmeija, joka tekee kaikkensa vihollisen torjumiseksi. Meidän osaksemme jää ohjeiden noudattaminen. Oikeassa sodassa sekään ei useimmiten auttanut.

Tässä meidän sodassamme, niin kuin siinä oikeassakin, meidän on itsemme lisäksi pidettävä huolta läheisistämme. Sodan käyneille on tuttu ilmaus, että ”kaveria ei jätetä”. Raamatusta löydämme saman asian Markuksen evankeliumista, missä se on ilmaistu lauseella ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, yhtenä tärkeimmistä käskyistä.

Me suomalaiset olemme melko hillittyä kansaa, emme myöskään elämöi uskollamme. Se että usko ei näy kovin näyttävästi ulospäin, ei tee meistä vähemmän uskovia, kuin jotkin toiset kansat. Tiedämme, että ”siellä jossain” pahoissa paikoissa, suomalaisen soturin sormet etsiytyivät toistensa lomaan, pyytäen voimaa taisteluun, ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Voitetun taistelun jälkeen rinnasta kumpusi kiitokset Korkeimmalle.

Rukouksenne kantoivat myös kotijoukkojen luokse. Tiesitte, että he kävivät omaa sotaansa kantaen vastuun kotirintamasta. Nuo sitkeät suomalaiset naiset pitivät pystyssä suomalaista yhteiskuntaa, kun teillä oli isänmaallinen tehtävä muualla.  

Junnu Vainio lauloi aikoinaan laulussaan ”Miksi kirkko on kiinni yöllä, on apteekki auki vaan…” Nykyisin eivät apteekitkaan ole öisin auki, mutta Junnu oli oivaltanut kirkon merkityksen ihmisen hädässä.

Nykykirkko haluaa avata oviaan kaikkien tulla ja mennä. Niin kuin hyvin tiedämme, ovista kuljetaan sekä sisään että ulos. Tämän päivän kirkko avaa oviaan ensi sijassa ulospäin. Mennään sinne missä ihmiset ovat.

Kotiseurakuntamme pääkirkko, tämä uljas kaksitornisemme avaa myös oviaan tässä joulun alla seurakuntalaisten tulla, ajan rajoitukset huomioiden.

Tervetuloa kaikki, kirkon ovella ei kysellä jäsenkirjaa.

Me tämän hetken kriisin keskellä kipuilevat ihmiset haluamme tänä itsenäisyyspäivänä muistaa teitä, joiden ansiosta meillä on vapaa isänmaa.

Teitä saamme kiittää siitä että saloissamme liehuvat siniristiliput.
 

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet

Muistakaa, heille kallis ol´ maa

Kertokaa lasten lapsille lauluin

Himmetä ei muistot koskaan saa

Seppelpartiot, lähtekää suorittamaan tehtävänne.