MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Saatuani kuulla teidän uskostanne Herraan Jeesukseen ja rakkaudestanne kaikkia pyhiä kohtaan olen lakkaamatta kiittänyt Jumalaa teistä muistaessani teitä rukouksissani Ef.1:15-16
ESIRUKOILIJA
Kirjoittaessaan Efesolaiskirjettä Paavali oli ollut jo useita vuosia ja sangen kaukana niistä Vähän – Aasian seurakunnista, joiden perustamisessa hänellä oli ollut keskeinen osa. Kirjeitä toki kirjoiteltiin ja matkustavaiset toivat viestejä kaukaistenkin taipaleiden takaa. Näin Paavalikin oli saanut tietoa perustamistaan seurakunnista ja niiden kuulumisista. Erityisesti kaksi asiaa ilahduttivat häntä suuresti; seurakuntalaisten usko ja keskinäinen rakkaus.
Ei näet ollut eikä ole tänäänkään itsestään selvää, että hyvin alkanut seurakunta tai innolla alkanut usko pysyy sellaisena loppuun saakka. Monet vaarat uhkaavat seurakuntaa ja yksityistä uskovaista. Aikoinaan täällä Suomessakin kulki kristittyjen piirissä sanonta: ”Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä”. Tällä tarkoitettiin teologisen tiedekunnan ns. liberaalista ja Raamattu-kritiikkiin perustuvaa opetusta, joka sai monet nuoret uskovat teologian opiskelijat hämmennyksiin ja uskonnolliseen kriisiin. Tavalla tai toisella tässä maailmassa kristityn usko koetellaan ja seulotaan. Siksi meille on annettu Jumalan Sana ja ” kehotus tarttua siihen kaksin käsin”. Paavalin ilo oli siinä, että seurakunnat olivat pysyneet kaikista vaaroista ja uhista huolimatta hänen ja hänen työtovereidensa jakamassa opetuksessa ja uskossa.
Toinen suuri ilonaihe oli uskovien keskinäinen rakkaus. Tämäkään ei ole itsestään selvää. Tarvitaan paljon nöyryyttä, Hengen voimaa ja Hengen viisautta, jotta tällainen yhteys voi säilyä ja kasvaa. Moni sanoin Raamattu kehottaa meitä kilvoittelemaan tässäkin asiassa. Paavali muistuttaa tästä kirjeensä jälkimmäisessä osassa: ”Minä, joka olen Herran vuoksi vankina, kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef.4:1-3). Vaikka ns. alkuseurakunta ei ollut taivaan enkeleiksi muuttuneiden kristittyjen seurakunta, se ilmiselvästi pyrki kilvoittelemaan ja osoittamaan uskonsa todeksi. Tästä Paavali oli iloinen.
Efesolaiskirjeen aikana Rooman valtakunnan eri osissa riehuivat aika ajoin väliin suppeammat, väliin laajemmat vainoaallot. Olihan Paavalikin vankeudessa Herran vuoksi. Paavalin kohdalla tämä vaino johti aikanaan hänen teloittamiseensa. Ahtaalla oleva vähemmistöön lukeutuva vainottu kristittyjen joukko koki varmasti suureksi siunaukseksi kaikki yhtä lailla kärsivät veljet ja sisaret Herrassa. Ulkopuolinen paine liitti heidät lujemmin yhteen. Maailman viha voimisti ja vahvisti heidän keskinäistä rakkauttaan. Olivathan he nyt yksi suuri Jumalan perhe. Näin he saivat tarvittavaa tukea, kannustusta, lohdutusta ja rohkaisua toinen toisiltaan. Tätä on seurakunnassa koettu aina ahtaiden aikojen koittaessa. Perkeleen viha ja maailman vimma puristaa uskovat yhteen ja lähemmäksi toinen toistaan. Ns. ”pikku asiat” menettävät merkityksensä ja keskeisimmäksi nousee usko Jeesukseen ja lujana pysyminen loppuun saakka.
Paavalin rukouselämään kuului seurakuntien ja seurakuntalaisten muistaminen. Hän kantoi heitä jatkuvasti Jumalan eteen. Hän usko esirukouksen voimaan ja luotti Jumalan varjelukseen ja Jumalan kykyyn hoitaa lapsiaan ja seurakuntaansa. Kristityn rukouselämään on aina kuulunut esirukous toisten puolesta. Lyhytkin rukous on saattanut kiertää koko maapallon. Vaikka omakin napa ja lähellä oleva lähimmäinen on ollut tärkeä, on siitä saatettu päästä maapallon toiselle puolelle asti. Vaalikaamme rukouselämäämme ja esirukouselämäämme.
Samalla kun Paavali lakkaamatta rukoili muiden puolesta hän tunnustaa olevansa riippuvainen muiden rukouksesta omasta puolestaan: ”Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta, jonka vuoksi olen lähettiläänä, nyt vankilassa. Rukoilkaa, että voisin puhua rohkeasti, niin kuin minun tulee” (Ef.6:19-20). On suuri ja siunattu asia, jos meidän puolestamme rukoillaan ja vielä suurempi ja siunatumpi asia on se, että me tiedämme, että meidän puolestamme rukoillaan.
Muuan kristillisen työn tekijä kertoi, että sai sanoman tuntemansa iäkkään naishenkilön kuolemasta. Tämä oli ollut syvällinen kristitty ja harras esirukoilija, joka oli kertonut jatkuvasti rukoilevansa ko. työntekijän puolesta. Kuolinsanoman kuultuaan oli hän tuntenut yht´aikaa suurta iloa ja suurta menetyksen tunnetta. Ilo syntyi siitä, että hän tiesi tämän jo iäkkään naisen hartaimman toivon lopulta täyttyneen. Tämä rukoilija oli viimein päässyt jo kauan kaipaamaansa kotiin. Menetyksen tunne ei johtunut pelkästään tuo ystäväkristityn poismenosta vaan myös ajatuksesta; ”Kuka minun puolestani nyt rukoilee?” Rukoilemmehan toinen toistemme puolesta Paavalin esimerkin mukaisesti. Lähimmäisemme tarvitsevat rukouksiamme. Me tarvitsemme heidän rukouksiaan.