Kiikan seurakuntatalon salissa on suuri krusifiksi.

5. luku - Risti

MINÄ USKON JEESUKSEEN KRISTUKSEEN, JOKA KÄRSI PONTIUS PILATUKSEN AIKANA, RISTIINNAULITTIIN, KUOLI JA HAUDATTIIN

USKOMME SYMBOLI

Risti tai krusifiksi on kristinuskon keskeisin symboli. Tuskin löytyy yhtäkään kristillistä kokoontumistilaa, josta jompikumpi puuttuisi. Alun perin risti roomalaisten teloitusvälineenä merkitsi kuitenkin häpeällistä ja kauhistuttavaa kuolemaa. Miksi siis kristinuskon merkittävämmäksi symboliksi on muodostunut nimenomaan risti ja miksi kristityt pitävät n. 2000 v. sitten Jerusalemin kaupungin laitamilla tapahtunutta ristiinnaulitsemista maailmanhistorian keskeisimpänä tapahtumana? Siihen saamme vastauksen paneutumalla Jeesuksen ristinkuoleman syvimpään ytimeen.

JUMALAN PYHYYS JA RAKKAUS

Raamattu kertoo Jumalan olevan sekä pyhä että rakkaus. Nämä kaksi Jumalan olemuksen keskeistä piirrettä ”joutuvat ristiriitaan” suhteessa syntiin langenneeseen ihmiseen.

Jo paratiisissa ihmistä varoitettiin synnin eli epäuskon ja tottelemattomuuden mahdollisuudesta. Testinä oli hyvän ja pahantiedon puu. Sen hedelmän maistaminen toisi mukanaan sen, että ihminen olisi kuoleman oma (1 Ms.1:17, ”sinun pitää kuolemalla kuoleman” v.38). ”Synnin palkka on kuolema” (Room.6:23). Jumalan ehdoton pyhyys, vanhurskaus, vaatii synnin ja synnintekijän rangaistusta. Jumala ei voi katsoa mitään syntiä läpi sormiensa. Lankeemuksesta koitui katastrofaalisia seurauksia, niin luomakunnassa mutta eritoten ihmiskunnassa. Meistä tuli läpeensä syntisiä, Jumalan tuomion ansaitsevia sekä kuoleman että pimeyden (paholaisen) valtojen orjia. Langenneina ja syntisinä olemme ansainneet Jumalan vihan ja tuomion. Toisaalta olemme sidotut syntiimme ja kuoleman valtoihin. Tarvitsemme siis sekä sovituksen eli syntien anteeksiantamuksen että lunastuksen synnin ja paholaisen orjuudesta.

Jumalan ehdoton pyhyys ei siis voi sallia syntiä eikä päästää lähelleen mitään epäpyhää. Jumalan rakkaus puolestaan ei tahdo, että hänen luomansa ihminen joutuisi kadotukseen ja iäksi Hänestä eroon. Jumala on armahtava ja laupias. Hän tahtoo antaa anteeksi ja pelastaa. Pyhyys vaatii synnintekijän rangaistusta, rakkaus huutaa synnintekijän armahtamista. Miten ratkaista ristiriita niin että sekä Jumalan pyhyys saa hyvityksen ja Jumalan rakkaus saa täyttymyksen?

SYNNIN PALKKA

Hengellinen kuolema

Lankeemuksen seurauksena ihminen todella kuolemalla kuoli. Ensinnäkin hän kuoli hengellisesti ts. menetti yhteyden Jumalaan ja muuttui olemukseltaan Jumalaa vihaavaksi ja Jumalaa vastustavaksi. ”Olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden” (Ef.2:1). 

Ruumiillinen kuolema

Olemme iankaikkisuusolentoja eikä kuolema alun perin kuulunut Jumalan luomistyön suunnitelmiin. Jumala on elävä ja elämän Jumala. Kuolema astui kuvaan vasta lankeemuksen myötä. ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle” (Hepr.9:27).

Iankaikkinen kuolema

Tämä on lopullisin ja kauhistuttavin kuolema, iankaikkinen kuolema eli kadotus, helvetti, Jumalan vihan kohtaaminen ja iankaikkinen ero hänestä. Tämä on lopullista kuolemalla kuolemista eli eroa elämästä ja sen lähteestä. Kadotus on pelkää kuolemaa ja kuoleman valtojen hallintaa ilman toivoa pelastuksesta ja vapautuksesta. Jeesus itse puhui kadotuksesta enemmän kuin muut Uuden testamentin kirjoittajat yhteensä. Jeesukselle kadotus oli kauhistuttava todellisuus, josta hän tahtoi ihmiset pelastaa.

SOVITUKSEN JA LUNASTUKSEN SALAISUUS

Heti lankeemuksen jälkeen Jumala rakkaudessaan alkoi toimia niin, että sekä Hänen ehdoton pyhyytensä että täydellinen rakkautensa ”kohtaisivat” toisensa niin, että langennut ihminen tulisi sovitetuksi (rakkaus) ja synti saisi ehdottoman rangaistuksensa (pyhyys). Tämän ”ristiriidan” Jumala ratkaisi omassa ainosyntyisessä Pojassaan Jeesuksessa. Jeesus tuli tänne maailmaan, syntyi ihmiseksi ja eli ihmisen elämän sovittaakseen meidät Jumalan kanssa. Seuraavat tutut ja rakkaat Raamatun jakeet ilmaisevat tämän selvästi: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh4, 9-10).

Raamatun punainen lanka onkin juuri Jeesuksessa tapahtuneen sovituksen ja lunastuksen salaisuuden ilmoittaminen ja selittäminen. Vanhan testamentin kuvaamista tapahtumista otamme kolme havainnollista esimerkkiä, joiden esikuvallisuus täyttyi Golgatan tapahtumissa.

Ainokainen Poika uhriksi - Abrahamin uhri ( 1 Ms. 22).

Abraham oli saanut Jumalalta lupauksen, että hänestä polveutuisi suuri kansa, jonka kautta koko maailma tulisi siunatuksi (1 Ms.12:1-3). Abrahimilla (Aabraham) ja hänen vaimollaan Sarailla (Saara) ei ollut kuitenkaan lasta. Jumalan johdatuksesta ja ihmetekojen seurauksena heille kuitenkin syntyi poika, Iisak, jonka kautta Jumalan lupaukset siirtyisivät eteenpäin. Nyt tulee kuitenkin eriskummallinen käsky. ”Ja Jumala sanoi: Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan” ( 1 Ms.22:2).

Abrahamin tulisi siis antaa kuolemaan ainoa poikansa, jota hän rakasti. Niinhän Jumala teki antaessaan Jeesuksen, jota hän rakasti enemmän kuin koko maailmaa, kuolla maailmassa ja maailman vuoksi.

Toiseksi tämä poika olisi uhri eli sijainen jonkun toisen puolesta. Eihän Jeesuksenkaan olisi tarvinnut tulla taivaasta tänne maan päälle kuolemaan minkään itsessään olevan seikan tähden. Hän tuli nimenomaan antamaan henkensä monien puolesta eli meidän tähtemme. Hän oli sijaisuhri ja siksi puhummekin sijaissovituksesta.

Lopulta Iisakia ei uhrattu vaan hänen sijaansa uhrattiin kauris. On merkille pantavaa, että tuo Morian vuori oli se paikka, jolle Jerusalemin temppeli rakennettiin. Vanhan perimätiedon mukaan temppelin kaikkein pyhimmässä oli paljas kallionkohta, joka olisi ollut se sama kohta, johon Aabraham rakensi alttarin uhratakseen rakastamansa poikansa. Juuri siinä kohdassa seisoi laintaulut sisältävä liitonarkki.

Lunastus Egyptin orjuudesta (exodus)  2 Ms.12

Israelin kansan keskeisin tapahtuma on vapautuminen Egyptin orjuudesta ja paluu luvattuun maahan. Vapautuksen päivä oli ensimmäinen pääsiäinen, jota siitä asti on vietetty tuon tapahtuman muistoksi.

Monien vaiheiden ja Egyptin kohtaamien vitsausten, Jumalan rangaistusten, seurauksena tuli lopulta ratkaiseva lähdön hetki. Viimeinen ratkaiseva vitsaus olisi jokaisen egyptiläisen perheen esikoisen kuolema. Israelin tuli valmistautua tähän tapahtumaan mm. syömällä pääsiäislammasta eli karitsan, josta ei saanut luuta rikkoa. Lisäksi tuli sivellä tuon uhratun lampaan verta ovipieliin ja ovenkamanaan. Veren sively ohjeen mukaisesti piirsi ilmaan ristin. Veri oli merkkinä tuomion enkelin kulkea ohi.

Karitsa uhrilampaana kuvaa tietenkin Jeesusta, jonka ristinkuoleman kautta Jumala vapauttaa meidät synnin orjuudesta ja paholaisen vallasta. Johannes Kastaja osoitti Jeesusta sanoen: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh.1:29). Paavali kirjoitti Jeesuksesta, joka on meidän teurastettu pääsiäislampaamme (1Kor.5:7) ja Pietari muistuttaa, että meidät on lunastettu Kristuksen, virheettömän ja tahrattoman karitsan kalliilla verellä ( 1 Piet. 1:18-19).

Niin kuin Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja Faraon hirmuvallasta vapautuminen oli yksin Jumalan teko, niin on myös Jeesuksen sovituskuolema yksin Hänen tekonsa.

Lunastusta on usein havainnollistettu orjamarkkinoista otetulla esimerkillä. Hyväntahtoinen ostaja saattoi maksaa orjasta pyydetyn hinnan ja sitten vapauttaa tämän. Tällöin maksu suoritetaan tietenkin orjan omistajalle. Tässä tapauksessa paholainen kuvaisi orjuuttajaa, omistajaa. Huomatkaamme, että Jumala ei maksanut lunastushintaa eikä mitään muutakaan faraolle. Jumala lunasti omalla voimallaan ja vallallaan ja omalla omistusoikeudellaan kansansa orjuuden ikeestä ja hirmuhallitsijan kahleesta. Hän ei ole velkaa paholaiselle eikä Jeesuksen kuolemakaan ollut maksua paholaiselle vaan Jumalalle itselleen.

Suuri sovituspäivä  3 Ms.16

Pääsiäisen lisäksi yksi Israelin kansan suurimmista juhlista on suuri sovituspäivä (jom kippur). Se oli päivä, jolloin koko kansan synnit sovitettiin Herran edessä. Se oli myös se ainoa päivä, jolloin ylimmäinen pappi sai astua kaikkein pyhimpään Herran kasvojen eteen. Astuessaan kaikkein pyhimpään oli ylipapin ensin uhrattava omien syntiensä edestä. Toimiessaan säädösten mukaisesti hän ei kuolisi toimittaessaan tätä tehtävää. Tässä tulee esiin Jumalan ehdoton pyhyys. Jeesus on kuitenkin poikkeus. Hänen ei tarvitse uhrata omien syntiensä edestä, hän on täydellisesti pyhä, nuhteeton ja tahraton. ”Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. Laki tekee ylipappeja ihmisistä, jotka ovat heikkoja, mutta lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen täydellisyyden” (Hepr.7:27-28).

Uhreiksi valittiin kaksi pukkia, joista toinen uhrattiin ja sen verta tuli pirskottaa liitonarkun kansilevylle eli ns. armoistuimelle. Arkussa olivat laintaulut. Näin laintaulujen päälle sivelty veri kuvasi jonkun muun kuolleen käskyjen rikkojan puolesta. Apostoli Johannes kirjoittaa, että Jeesuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1 Joh.1:7). Jeesus on se todellinen karitsa, joka ristillä teurastetaan ja joka kuolemallaan ottaa pois maailman synnin.

Heprealaiskirjeen kirjoittaa kuvaa Jeesuksen armahtavana ja uskollisena ylipappina, joka Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit (Hepr.2:17). Jeesus on siis samalla sekä uhraaja että uhri. Vanhan liiton uhritoimituksen esikuvallisuutta ja sen täyttymistä Jeesuksessa osoittavat myös seuraavat heprealaiskirjeen jakeet: ”Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka ei siis kuulu tähän luomakuntaan. Hän ei tuonut uhrina pukkien eikä sonninen verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen” (Hepr.9:11-12). 

Ylipapin viitan helmassa oli kulkusia, joista saattoi kuulla hänen liikkuvan tuossa pyhässä kammiossa. Kerrotaan, että hänen jalkaansa oli sidottu köysi, jotta, jos Jumala ei hyväksyisikään hänen toimittamaan uhria, hänet voitaisiin vetää pois. Kukaan ei uskaltaisi astua sen jälkeen kaikkeinpyhimpään. Pyhä Jumalan eteen astuminen ilman sovitusta on kauhistuttava asia, se tuo paitsi ajallisen myös iankaikkisen kuoleman. Uhrieläimen esikuvallinen veri oli kuitenkin riittävä. Jeesuksen veri tuo nyt täyden sovituksen Jumalan edessä. ”Kristus ei mennytkään ihmiskäsin tehtyyn pyhäkköön, joka on vain todellisen pyhäkön kuva, vaan itse taivaaseen ollakseen nyt Jumalan edessä puhumassa meidän puolestamme” (Hepr.9:24).

Jeesuksen veri, ristinkuolema, arvet hänen kyljessään, jaloissaan ja käsissään puhuvat nyt Jumalan valtaistuimen edessä täydellisen ja riittävän uhrin suorittamisesta. Jumalan viha ja kuoleman, ikuisen kuoleman, rangaistus on kohdannut kaikkien edessä yhtä, hänen rakasta poikaansa Jeesusta.

Suoritettuaan säädetyt toimitukset kaikkeinpyhimmässä tuli ylipapin ottaa ”käsittelyyn” toinen pukki. Tämän päälle tuli  papin laskea kätensä ja tunnustaa siinä kaikki Israelilaisten synnit; ”Näin hän pankoon ne pukin kannettavaksi…pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille” (j.21-22). Pukista tuli nyt israelilaisten syntien ja syntisten edustaja. Se vietiin asumattomalle seudulle ja jätettiin sinne. Näin tämä ”syntipukki” kantoi synnin pois Israelin leiristä eli Jumalan kasvojen edestä. ”Jeesus itse omassa ruumiissaan kantoi meidän syntimme ristinpuulle” ( 1 Piet. 2:24).  Kun syntiä ei enää ole Jumalan kasvojen edessä ei siitä tule tuomiotakaan. ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme” (Ps.103:12).

JUMALA OLI KRISTUKSESSA

”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanat. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2Kor.5:19-21). Tämä tapahtui Golgatan keskimmäisellä ristillä n. v. 30 eli noin pari tuhatta vuotta sitten. Inhimillinen silmä näki vain kolmen miehen teloituksen, joista keskimmäinen on ilmeisen hurskas ja Jumalaan turvaava ja joka tuntui olevan syyttömästi tuomittu. Hengen silmä näki tässä maailmanhistorian keskeisimmän tapahtuman. Siinä hetkessä yksi viaton, puhdas ja tahraton ihminen ja Jumalan Poika Jeesus tehtiin synniksi ja hän kantoi Jumalan vihan ja kirouksen koko ihmiskunnan syntien edestä. ”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun” (Gal.3:13).

Tätä tapahtumaa varten Jumala oli johtanut koko maailmanhistoriaa ja tämän tapahtuman seurauksena hän edelleen sitä johtaa aina viimeiseen tuomioon saakka.

Kaikki Israelin kansan uhraamat uhrit, niin temppelin päivittäiset viralliset uhrit kuin lukemattomat yksityisten uhrit olivat vain esikuvaa tästä yhdestä ja ratkaisevasta, Jumalaa tyydyttävästä uhrista. Näin sekä Jumalan rakkaus että Jumalan viha tulivat ”tyydytetyksi” tässä yhdessä uhrissa. Kukaan eikä mikään luotu olisi voinut tätä tehdä. Jumala teki sen itsessään eli maksoi omassa Pojassaan sen velan, joka meidän olisi kuulunut maksaa. Hän kärsi itsessään eli Pojassaan pyhän vihansa synnin tähden ja näin synti tuli sovitetuksi, velka maksetuksi ja syntisille oli tie Jumalan armoon ja rakkauden osallisuuteen avattu. Juuri Jumalan kolminaisuus mahdollisti tämän. Jumala itse eli jumaluuden 2. persoona, Jeesus, tulee kiroukseksi ja maksumieheksi. Näin jumaluuden 1. persoonan, Jumalan/ Isän, pyhyys, voi tuomita synnin Pojassaan. Jumala ei siis pakottanut tai valinnut ketään ”ulkopuolista” sovittajaksi ja vihansa kantajaksi. Hän teki sen itse vapaasta tahdostaan ja käsittämättömässä rakkaudessaan nimenomaan itsessään. Jumalan pyhyyden ja rakkauden välinen jännite suhteessa syntisiin ihmisiin on saanut ratkaisunsa Jeesuksen ristillä. Näin synti ei ole enää esteenä sille, etteikö syntinen voisi lähestyä Jumalaa. Se on mahdollista Jeesuksen sovintouhrin kautta. Jeesuksessa se on täydellisesti sovitettu.

Kun Jeesus ristillä riippuessaan huusi: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani? eli Jumalani Jumalani, miksi hylkäsit minut?”, hän huusi nuo kauhistuttavat sanat meidän puolestamme ja meidän edestämme. Jumala hylkäsi Poikansa, ettei hänen tarvitsisi hylätä meitä. Jeesus maistoi meidän edestämme sekä kuoleman että kadotuksen kauhut ja Jumalan vihan kauhistuttavan todellisuuden. Hänet kirottiin, jottei meitä tarvitsisi kerran kirota. Nyt ei meidän, uskoessamme Jeesukseen, tarvitse koskaan huutaa noita sanoja. Ne on jo kerran huudettu. Niinpä ”mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room.8:1).

Jeesuksen toiset sanat ristillä: ”Se on täytetty” (Joh.19:30), kertovat meille, että kaikki, mitä syntisen sovitukseen tarvitaan, on nyt tehty. Se on kertakaikkisesti täytetty, loppuun saakka suoritettu. Siihen ei voi enää mitään lisätä eikä siitä voi ottaa mitään pois. Apostoli Johannes vakuuttaakin: ”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1 Joh.2:2). Jotkut käännökset sanovat tämän vielä painokkaammin  ja käyttävät sanamuotoa ”Jeesus on syntiemme sovitus” (v.38 käännös, RK). Sovitus on sekä Jeesuksessa että Jeesus itse. Kaikki on nyt täytetty Hänessä.

Jerusalemin temppelin tapahtumat vahvistavat myös tämän. Jeesuksen kuollessa temppelin esirippu, joka erotti kaikkein pyhimmän muusta alueesta, repesi kahtia, ylhäältä alas asti (Matt.27:51). Muistamme, että kaikkien pyhin oli paikka, jossa Jumala asui ja jossa hän ilmestyi. Sinne sai vain yksi henkilö, ylimmäinen pappi, astua kerran vuodessa sovintoveri mukanaan. Jumala itse repäisi tuon verhon ja avasi pääsyn kaikkein pyhimpään eli tien luokseen kaikille. Jeesuksen, Jumalan pojan veri on tuo sovintoveri, jonka kautta jokainen syntinen voi nyt lähestyä häntä ja ilmestyä Hänen eteensä ilman pelkoa tuomiosta.

Nyt ehkä ymmärrämme, miksi uskomme keskeisimmäksi symboliksi on muodostunut risti tai krusifiksi ja miksi juuri Jeesuksen ristinkuolema on maailmanhistorian keskeisin tapahtuma, jonka ympärillä maailma oikeasti pyörii!