SYYLLISYYDESTÄ VAPAUTEEN

Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Ps.32:1-5.

Joku on joskus todennut, että inhimillisen elämän raskain kärsimys on syyllisyys. Tämä on varmasti totta! Se, joka Daavidin tavoin on kokenut syvän synnintunnon, Jumalan raskaan käden painon ja syyllisyyden hirvittävän elämää kuihduttavan tuskan, joka saattaa ilmetä jopa fyysisenä heikkoutena tai psykosomaattisena sairautena, löytää omista kokemuksistaan kaikupohjan psalminne sanoihin. Mikään ei paina raskaammin kuin omaatuntoa kuormittava synti. Jo lentäväksi lauseeksi muodostuneella syvää elämänviisautta ilmaisevalla sanonnalla ”painaa kuin synti”, on takanaan vankka totuuspohja.

Daavidin lankeemus aviorikokseen ja sen peittely, joka johti lopulta petetyn aviomiehen surmaan, on yleisesti tunnettu. Vasta profeetta Naatanin suorasukainen sana synnintekijästä; ”sinä olet se mies!”, johti Daavidin heräämiseen. Daavidin synninhädän ja omantunnon tuskan seurauksena meillä on edessämme maailmanhistorian tunnetuimmat ja varmasti myös syvällisimmät ja sydäntä koskettavimmat kuvaukset sielunhädästä. Samalla meille on annettu sanat, joilla voimme lähestyä Jumalaa kokiessamme samaa. Tämän katumuspsalmin sanat ovat kuin suoraan omasta sydämestämme ja heijastavat juuri niitä tuntoja ja toiveita, joita syyllisyyteensä herännyt ja syntinsä tiedostava tuntee.

Kuningas Daavidin synti oli inhimillisen mittapuun mukaan suuri ja räikeä. Lienee niin, että mitä korkeammalla, sitä suurempi on lankeemuskin. Daavid todistaa, että menestyksensä päivänä hän ajatteli, ettei hän ikinä horju (Ps.30:7). Hänen syvä lankeemuksensa osoitti kuitenkin hänen salassa piilevän itseriittoisuutensa ja salakavalan hengellisen ylpeytensä sekä paljasti hänen oman voimantuntonsa suureksi harhaksi ja itsepetokseksi.  Kukaan ei ole niin turvassa synniltä, etteikö siihen olisi mahdollista langeta. Siksi meitä kehotetaan valvomaan ja pitäytymään Jumalan sanassa; ”Minä talletan kaikki ohjeesi sydämeeni, etten rikkoisi sinua vastaan” (Ps.119:11). Paavali muistuttaa: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor.10:12). Lutherin kerrotaan taasen sattuvasti todenneen, ettei kukaan lankea niin syvälle, ettet sinä voisi langeta vieläkin syvemmälle. Tarvitsemme joka päivä myös sitä Herramme opettaman rukouksen osiota, jossa pyydetään, ettei meitä saatettaisi kiusaukseen.

Mikään synti ei ole niin pieni, ettei sitä tarvitsisi saada anteeksi eikä mikään synti ole niin suuri, etteikö sitä voisi saada anteeksi. Kun omatunto on herännyt ja ihmisellä on arka tunto Jumalan sanan edessä, inhimillisesti pienikin synti tulee suureksi. Herännyt omatunto ja syyllisyyden kourissa painiskeleva sielu ei jyvitä tuolloin syntiä suureksi tai pieneksi. Kymmenen käskyn ja Jumalan puhtauden mittapuu ei erottele suuria ja pieniä syntejä tai syntisiä. Jumalan pyhyyden edessä kaikki synti ja kaikki synnintekijät ovat samalla viivalla.

Tästä syvästä syyllisyyden kokemisesta nousee sydämestä lähtevä ahdistunut kysymys, joka epätoivoisesti halajaa vastausta: ”Miten vapautua syyllisyydestä?”  Tätä kysymystä ja vastausta siihen ovat pohtineet filosofit tuhansia vuosia ja sitä ovat uskonnot ja uskomukset kaikkialla maailmassa pyrkineet ratkaista. Jotkut tahtovat kieltää synnin ja syyllisyyden kokonaan, toiset yrittävät unohtaa sen tyystin, kolmannet turruttaa sisäisen Jumalan ja omantunnon äänen päihteillä ja nautinnoilla, neljäs paaduttamalla omantuntonsa, viidennet ostaa vapautuksen uhreilla, lahjoilla, hyvillä teoilla ja hurskailla lupauksilla jne. Mutta kaikki tämä on turhaa työtä, sillä synti ja syyllisyys ei tule sillä poistetuksi. Vaikka kuinka laastaroisimme omaatuntoamme synnin syyllisyys ei tule sillä poistetuksi. ”Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni”, todistaa Daavid. Synnin syyllisyyttä kantava ei huoli mistään muusta kuin vapautuksesta ja anteeksiantamuksesta. Synnintunnon kokemukset ovat kaikille samat. Vain anteeksianto voi tuoda avun ja lohdutuksen. Sen rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä.

Mutta kiitos Jumalalle, tämän psalmin ydin ei ole kuitenkaan syyllisyyden piinassa vaan nimenomaan anteeksiannon ja armon löytämisessä. Tässä psalmissa suuri puhuu syntinen, joka on saanut suuren armon ja anteeksiantamuksen ja todistaa siitä kaikille ”samassa veneessä” seilaajille. Armon kokeneet ja sen löytäneet ovat toivon todistuksena siitä, että tie anteeksiantamukseen ja vapauteen on olemassa ja että jokaista syntistä kutsutaan ja jokainen syntinen saa astua sille tielle. Psalmimme tavoin yksi kristillisen kirkon tunnetuimpia ja rakastetuimpia lauluja, 1700 luvulla syntynyt hymni ”Amazing Grace, ihmeellinen armo”, liittyy todistajien kuoroon. Sen runoili pastori John Newton, joka ennen kääntymystään oli ollut orjalaivan kapteeni, raaka ja jumalaton mies.  Laulu kertoo siitä, miten kuuro ja sokea kuuli Jumalan äänen ja näki armon valon. Elämänsä loppupuolella hän todisti, että muistaa enää vain kaksi asiaa: ”Hän on suuri syntinen ja Jeesus on suuri syntisten Vapahtaja.”

Huomatkaamme, että synnintunto, herätys, parannuksen ja armon kaipuu on aina Jumalan armoteko. Syntinen ei voi itse itseään herättää. Daavid todistaakin, että syvä synnintunto oli se Jumalan raskas käsi, joka häntä painoi. Jumala joutui käyttämään ”kovia otteita” herättääkseen Daavidin siitä synnin unesta, johon hän oli joutunut yrittäessään itse peittää syntinsä ja unohtaa syyllisyytensä. Jumala tekee tämän kuitenkin siksi, että syntinen kääntyisi hänen puoleensa. Synnin tulee tulla synniksi ennen kuin syntinen suostuu Jumalan tuomioon ja Jumalan armahdukseen. Siksi synnintunnon herääminen ihmissydämessä on suuri armo ja samalla suuri ja ratkaiseva käännekohta.  Jumala painaa alas nostaakseen ylös, vie pimeyteen voidakseen ilmaista valon, rusikoi lailla voidakseen parantaa armolla ja vie kuoleman porteille voidakseen antaa elämän. Daavidin kohdalla Jumala sai viedä työnsä päätökseen. Se ilmenee Daavidin nöyrtyessä ja suostuessa näkemään itsensä ja syntinsä Jumalan valossa: ”Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin; Tunnustan syntini Herralle” (j.5).  Vanhat kristityt puhuivatkin usein herätyksen ja parannuksen armosta. Seuratuvissa kuultiin usein osuvia sanontoja kuten esim. ” minkä valo paljastaa, sen veri puhdistaa” tai ”silloin kun asiat ovat huonosti, ne ovat hyvin.” Näillä tahdottiin vakuuttaa, että synnintunto ja herääminen synnin unesta on Jumalan työtä. Silloin ollaan Jumalan käsissä ja Jumala ei jätä työtään kesken. Armon kirkastuminen, anteeksiannon kokeminen ja sen vastaanottaminen, on Jumalan lupaus ja hänen työnsä päämäärä meidän itse kunkin kohdalla.

AUTUAS on yhtä kuin olla armahdettu syntinen. Jumalan anteeksianto on todellista autuutta. Sitä ilon, rauhan, levon ja onnen kokemusta ei voi verrata mihinkään. Oikeastaan sitä ei voi edes selittää. Se täytyy vain kokea ja se, joka on sen kokenut, tietää mistä on kysymys. Mutta juuri tätä vapauttavaa autuutta hätääntynyt ja syntinsä tunteva sielu niin sanomattomasti kaipaa ja tietää, että vain anteeksiantamuksen lääke voi sen tuoda. Ihmisen syvin onni on juuri tässä, että synnit ovat annetut anteeksi ja yhteys Jumalaan on kunnossa.

Sama Jumala, jonka käsi raskaana painoi syntistä yöt ja päivät, on samalla syntisen ainoa apu ja turva. ”Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minua vaarasta. Riemuhuudot kajahtavat ympärilläni, kun sinä autat ja pelastat” (j.7). Vain sama Jumala, joka paljastaa synnin ja jota vastaan synti ja rikkomus on viime kädessä tehty, voi olla se, joka armahtaa, vapauttaa ja pelastaa. Siksi kaikesta oman omantunnon epäilyksistä ja sielunvihollisen raskaista syytöksistä huolimatta syntisen ainoa armolähde on Jumala. Syyllisyys tuo mukanaan häpeän ja pelon. Juuri nämä seikat estävät meitä usein käymästä Jumalan eteen. Omatunto sanoo, ettet ole kelvollinen ja perkele syyttää niin suureksi syntiseksi, ettei Jumalalta enää riitä armoa ja laupeutta. Jumala puhuu toisin: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kuin sitä tarvitsemme” (Hepr. 4:16).  Armoa ja laupeutta tarvitsemme juuri silloin kun synti painaa omaatuntoa. Daavidin psalmissa ja heprealaiskirjeen jakeessa ovat armolupaukset ja rohkaisun ja lohdutuksen sanat jokaiselle katuvalle ja synninhädässä painiskelevalle hätääntyneelle ja pelokkaalle sielulle.

Edesmenneen armoitetun julistajan Erkki Lemisen runo sopinee yhteenvedoksi, lohdutukseksi ja rohkaisuksi meille itse kullekin. Hän kävi koko elämänsä ajan suuria taisteluja oman arvottomuutensa, syntisyytensä, heikkoutensa ja kelvottomuutensa kanssa. Runossaan hän rohkaisee langennutta ja pelokasta sielua käymään Jeesuksen luo seuraavin sanoin: ” Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla, paras paikka on, paras paikka on. Siksi älä koskaan lähde, älä minkään synnin tähden, ristin luota pois, ristin luota pois. Ristin luona ainoastaan synnin turmelusta vastaan voitto saatu on. Ristin luona ainoastaan Isä armahtavi lastaan, rauhan julistaa, rauhan julistaa. Ristin luona kiusatulla paras paikka on” (Viisikielinen, 92).

Lauri Lehtinen