MIETELMIÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Minä rukoilen, että…hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa Ef.1:17-18
TOIVOON KUTSUTUT
Eräs kristillisyyden avainsanoja on ”toivo”. Se esiintyy kymmeniä kertoja Uudessa testamentissa kuten esim; ”meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen ” (Ef.1:12), ”olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa” (Ef.2:12), ”myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi” (Ef.4:4), ”me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen” (Room.5:2), ”meidät on pelastettu, se on varma toivomme” (Room.8:24), ”toivokaa ja iloitkaa” (Room. 12:12), ”kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä” (Tiit.2:13), ”Jumala…kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme” (Hepr.6:18), ”hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista” (1 Piet.1:3)
Kristityn toivo on siis jotakin, johon hänet on kutsuttu ja joka on hänelle annettu. Sen sisältönä on Jumalan pelastushistorialliset teot ja niihin liittyvät Jumalan vankkumattomat lupaukset. Näin ollen kristityn toivo ei ole vain hurskas toivomus tai kaipuu vaan se on elävä ja todellinen, voimaa ja lohtua antava todellisuus hänen elämässään. Kristityn toivon voima lepää siinä tietoisuudessa, että kaiken minkä Jumala on luvannut, sen hän myös tekee. Ennen kaikkea Jumala on luvannut antaa omilleen äärettömän rikkaan perintöosan. Tämä perintöosa on iankaikkinen elämä Jumalan ja Kristuksen näkyvässä yhteydessä. Yleistäen sanottuna yhtä kuin Taivas. Kristityllä on siis sekä taivaallinen toivo että eräänä päivänä täyttyvä Taivas-toivo.
Tässä Paavali rukoilee, että tämä toivo olisi jatkuvasti ja yhä kasvavamassa määrin silmiemme edessä. Toisin sanoen ett se, mikä on matkamme määränpää, loistaisi yhä kirkkaammin edessämme. Mitä selkeämmin sen näemme, sitä innokkaammin ja rohkeammin suuntaamme sitä kohden. Tämän kuoleman varjon maan synkeissä laaksoissa ja sen vaarojen ja houkutusten keskellä saattaa epäilys, pelko, masennus, turhautuminen, katkeruus ja epätoivo saada sijaa Jumalan lapsen elämässä. Mutta mitä kirkkaammin näemme päämäärämme maan ja mitä selkeämmin kuulemme toisen maailman äänen, sitä varmemmin myös toivo, johon meidät on kutsuttu, antaa sisäistä, hengellistä iloa ja voimaa ulkonaisen pimeyden ja ahdingon keskellä.
Tätä toivoa ei kukaan voi ottaa meiltä pois. Olemme varmastikin kuulleet ainakin joistakuista edesmenneistä tai nykyisistä kristityistä marttyyreista. Monet aikamme kristityt niin kommunistisissa kuin islamistisissa maissa ovat kärsineet inhimillisesti epätoivoisissa oloissa ja kuitenkin uskonsa säilyttäen. Heidän salaisuutensa on ollut juuri tuo uskon antama toivo ja varmuus sen toivon täyttymyksestä. He ovat äärimmäisenä esimerkkinä siitä, että vaikka kaikki ulkonainen vietäisiin, olipa se sitten vapaus, koti, perhe, terveys, omaisuus tai jopa elämä, niin sisäisen maailman uskoa ja toivoa ei kukaan voi Jumalan lapselta riistää.
Elämä ei ole kenellekään pelkkää ”ruusuilla tanssimista”. Jokainen saa oman osansa myös elämän varjopuolista. Kaikki täällä maan päällä on ajallista, rajallista ja lopulta katoavaa. Kaiken lisäksi kristittyjä ovat kohdanneet erityiset vainot, niin suuremmassa kuin pienemmässä mitassa. Paavalin lohdutus elämän ahdistuksissa painiskeleville oli muistutus siitä, mihin olemme kutsutut ja mihin olemme matkalle: ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2 Kor.4:17-18).
Määrättömän suuri kirkkaus ja äärettömän rikas perintöosa on meille jo annettu ja nyt odotamme sitä hetkeä, jolloin saamme sen täydellisesti omistaa. Olemme matkalla perimään tätä meille annettua taivaallista perintöä. Koska kristityn todellinen isänmaa on Taivas, tuntee kristitty niin usein olevansa täällä vieras ja muukalainen. Sittenkin ja silloinkin, kun asiat ovat täällä maisessa maassa mallillaan, on hyvä muistaa, että liiallinen kotiutuminen tähän maailmaan ja sen menoon saattaa hämärtää toisen maailman todellisuuden. Saattaapa olla, että Jumala muistuttaa meitä taivaallisen toivon ensisijaisuudesta ajallisten ahdinkojen, surujen, menetysten ja vastoinkäymisten kautta. Tosiasiahan on, että olemme täällä kauttakulkumatkalla. Tälle matkalle olemme lähteneet siksi, että olemme saaneet sisäisen ihmisen silmillämme nähdä pilkahduksen tulevasta ja olemme jo nyt saaneet maistaa palasen siitä äärettömän rikkaasta perinnöstä, joka meille Taivaassa on talletettuna.
Tämä Taivas -toivo, pelastuksen toivo ei ole turha (ks. Room.5:1-5) Se toteutuu. Tästä on vakuutena ensinnäkin se, että Pyhä Henki on saanut vuodattaa Jumalan rakkauden sydämiimme. Näin olemme saaneet nähdä ja kokea, kuinka suuresti Jumala on meitä rakastanut ja rakastaa. Toisena vakuutena toivomme toteutumisesta on se, että Pyhä Henki itse on jäänyt asumaan sydämissämme. Kun näin on, saamme olla täysin vakuuttuneita, että Jumalan antama ja lupaama toivo varmasti aikanaan täyttyy.
Lauri Lehtinen