Kiikoisten seurakunnan nälkävuosien muistolaatan historiaa

Kiikoisten kirkon portin pieleen on kiinnitetty nälkävuosien 1867- 1868 päättymisen muistolaatta, jonka julkistus tapahtui itsenäisyyspäivänä 2018. Laatta on kiviaidassa, jota rakennettiin hätäaputöinä jauhopalkalla. Kuolonvuodet surmasivat Kiikoisista 229 ihmistä, eli viidenneksen seurakunnan väestöstä.

Kiikoisten kirkon hautausmaa ympäröi kivisenä mäkenä kolmella puolella kirkkorakennusta. Alkuun kirkossakävijöiden hevosetkin kiinnitettiin kirkon seinissä oleviin lenkkeihin. Hautausmaa kävi nopeasti pieneksi nälkävuosien alkaessa joten sitä laajennettiin maantiehen asti ulottuvalla korotuksella ja penkerettä tukevalla kiviaidalla. Työ tehtiin perhekunnittain hätäaputyönä, josta palkka maksettiin jauhoilla. Ruoka-apu oli tarpeeseen nähden vähäinen ja kun vielä lavantautikin alkoi kylvää kuolemaa, joutui moni työtä tehnyt rakentamansa hautausmaan laajennuksen multiin.

Tapani Halminen vanhempi, Kiikoisten ensimmäisen lukkarin Johan Halmisen poika, oli alle kymmenvuotias kokiessaan itse nälkävuodet. Hän kuvaili näitä aikoja puheessaan, jonka hän piti 1800- Ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla. Näin hän kertoi:

Nälkävuosien 1867-1868 muistolaatta, jonka vierelle on laskettu ruusu.

Tapani Halminen

Muutamia sanoja katovuosista Suomessa

Kaikkien aikojen kokemus on ihmiskunnalle antanut epäämättömiä todistuksia siitä, että maa kaiken hyvän ja kauniin ohella kasvaa myös ohdakkeita ja orjantappuroita ja ihmisen tulee otsansa hiessä syödä leipäänsä siksi kun maaksi taasen muuttuvat. Tämä määräys, jonka Luoja ensimmäisille esivanhemmillemme lausui rangaistuksena syntiin lankeemuksesta, tulee, kuten kaikki jumalalliset määräykset, pysymään järkähtämättömänä kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen kesken ja sen tähden voi joka ainoa kansa ja myös jokainen yksityinenkin ihminen olla varma siitä että onnea ja myötäkäymisen aikoja seuraa onnettomuuden ja vastoinkäymisten pisteleviä ohdakkeita ja repiviä orjantappuroita, ja tämä onkin tarpeellista, jopa välttämätöntäkin, sillä tämä muistuttaa ihmiselle, että hän on vaan tomua ja tuhkaa. Ilman näitä muistutuksia kohoisi korskeuteen taipuva ihmisluonne tiesi mihin asti ja kokonaan unhottaisi mitättömyytensä.

Niin kuin jo sanoin, on kaikki kansat ja kaikkina aikoina saaneet kokea ja tuntea ohdakkeita tiellään ja vähemmin ei suinkaan meidän Suomen kansamme. En koetakaan kuvailla kaikkia, mitä se on saanut kokea ja kärsiä muinaisuudessa, jolloin suomalaisen kansan heimo on saanut tavan takaa isompien ja voimakkaampien kansojen jaloista paeta entisiltä asuinsijoiltaan, kunnes se vihdoin joutui nykyiseen Suomeemme, joka silloin oli niin autio ja kolkko, että kenenkään isomman kansan ei tehnyt mieli se jälessä seurata.

Tätä kolkkoa maata viljelykselle ja asuinkelpoiseksi raivatessaan on kansamme taasen monen monet kerrat saanut ohdakkeita ja orjantappuroita tieltään perata ja jos kansamme historian lehtiä katselemme, näemme kuinka usein turma on sitä kohdannut. Milloin vainolainen, milloin musta surma tai joki muu tauti, mutta useimmin kaikista on elannon puute — nälkä — sitä ahdistanut. Pitkäksi kävisi tässä kertoa kaikista niistä ajoista, jolloin kuolema elannon puutteesta on seisonut kansamme oven edessä. Aikoina jolloin asutus oli vielä harva, ei hallavuodet olleet niin surmaavia sillä metsän ja veden antimilla voitiin jotenkuten tulla toimeen vuoden yli ja kasket, joita paljon viljeltiin eivät olleet kadolle siten arkoja sillä halla niitä ei vikuuttanut yhtä pian kuin alavampia maita.

Yleisistä ”nälkävuosista” aletaankin puhua vasta myöhempinä aikoina asutuksen ja viljelyksen lisääntyessä. Useasti silloin olikin kato ja nälkä kansamme vieraana, eikä ihmekään, äärettömät alat niistä, jotka nyt ovat paraita peltoja, olivat silloin hyytä ja hallaa uhkuvia rämeikköjä. Kaukaisemmat katovuodet olivat historian kertomusten mukaan ne, jotka kohtasivat maatamme kuudennentoista vuosisadan lopulla, eli vuosina 1694 – 1698, jolloin neljäsosa koko Suomen väestöstä sortui nälän ja sen seurausten vaikutuksesta kuolemaan. Tämän jälestä on katovuosia ollut jo monasti, viimeiset koko maata kohdanneet katovuodet olivat, niin kuin tiedämme, vuosina 1864 – 1868, jotka vielä ovat tuoreessa muistissa keski-ikää vanhemmilla kansamme jäsenillä. Seuratkaamme näiden vuosien menoa meidän paikkakunnallamme:

Oli jo ollut viljavuosia useampia paikkakunnallamme, kun syyskesällä 1864 tuli halla vieraaksi, suviviljat se turmeli ja rukiinkin useimmissa paikoin, mutta riitti sentään omiksi tarpeiksi ja päästiin näin yli talven. Kevät 1865 oli kylmä ja epäsuotuisa ja olipa hallaakin kesällä, mutta saatiin sentään auttava vuosi. Jotkut jo olivat pakotetut tuomaan ”ryssän pussia”, venäläisiä jauhoja niinimatossa leivän lisäksi ja metsät, joita oli yltäkyllin, antoivat riittävästi rahaa, kun niitä plankkuina ja parruina hinattiin kaupunkiin. Ei siis vieläkään tullut tuntuvaa hätää, vieläpä riitti viljaa viinaksikin, sillä täydet panokset poltettiin viinaa vielä talvella 1865 ja ehkäpä vielä runsaamminkin entistään, sillä kotiviinan poltto oli päätetty lakkautettavaksi tästä ajasta.

Pohjois- ja itäosissa maatamme oli kato jo silloin suurempi ja siellä ei ollut metsiä niin viljalti kuin meidän seudullamme ja se tähden Pohjois-Suomessa jo näinä vuosina alkoi langeta kansaa parempiosaisille seuduille. Miehiä, naisia, jopa kokonaisia perheitä kulki yhtenään, mikä työn haussa, mikä kotiteollisuuden tuotteita kaupalla jne.

Näin tultiin kesään1866. Verrattain lupaavia olivat laihot ja heinän teko oli parhaallaan, kun alkoi sade, joka koko kesän oli usein käynyt. Sadetta kesti jotenkin taukoamatta noin kolme viikkoa ja tällä ajalla nousi vedet niin että paljo viljelyksiä laihoineen jäi veden alle ja Kiikoisjärvessäkin nousi vesi niin korkealle, ettei koskaan kevättulvillakaan ole ollut. Mm. siirsi se heinäladon järven rannalla olevalla niityllä pois paikoiltaan ja vei heinärukoja suuret määrät. Niinpä Pajuston oja, joka laskee Äijännevasta, toi suuria heinämääriä Pajuston sillan eteen yläpuolella olevilta niityiltä. Viljat turmeli tämä sade niin ikään suureksi osaksi ja syyskylvöt tehtiin epäedullisesti sopimattomaan maahan ja epävarmalla siemenellä, kun sateiden tähden ei saatu kuntoon.

Talven yli päästiin, kun taasen metsän tuotteita hinattiin kaupunkiin ja jauhomattoja tuotiin tullessa, mutta jo oli hätääkin. Ei kaikki saaneet metsästä ja sen tähden lisääntyi tarvitsiain luku suunnattomasti. Joka päivä kulki käypäläisiä sekä omasta että ulkokunnista. Köyhäinhoito oli vielä varsin huonoa silloin. Kurjuutta lisäsi ankara pyry- ja pakkastalvi, niin että monin paikoin, vaikka ei sattunut meillä, löydettiin kerjäläisiä kuolleina lumikinoksista, johon olivat nukahtaneet, kun eivät heikot voimat riittäneet niitä läpäisemään, eikä repaleiset rääsyt voineet suojata ruumista tuimalta pakkaselta.

Mutta vieläkään ei ollut koettelemusten mitta täysi, sillä päästyä kesään 1867 oli kevät pitkä ja kylmä ja heinäajalla tuli tavattoman ankarat ”Pertun hallat” joka vei kerrassaan kaikki! Jo alkoi epätoivo täyttää mielet, itsellä ei ollut viljaa ja sitä ei kulkuneuvojen vaillinaisuuden vuoksi ollut kaupungeissakaan. Usein ei Turustakaan saatu yhtään mattoa, Porista, joka oli lähempänä, oli useammin kaikki. Jopa Hämeenlinnasta ja Helsingistä asti käytiin viljaa eli jauhoja hakemassa. Ja millä hinnalla? Tynnyri rukiita tai matto jauhoja maksoi viidettäkymmenettä markkaa! Ja mistä tuli rahaa kaikille? Leipää koitettiin valmistaa jos mistäkin, kuten oljista, pavun varsista, vehkan juurista, jäkälästä ym. Mitä ravintoa niistä sai, ymmärtää sanomattakin. Hätä ja kurjuus nousi nyt korkeimmalleen ja tähän kurjuuteen tuli lisäksi tauti, suolityphus eli lavantauti. Se alkoi levitä tavattoman nopeasti kesäsydännä ja oli niin ankara, että moni kuoli 4 – 5 vuorokaudessa.

Käypäläisiä, jotka etsivät elatustaan kerjuulla, kulki laumoittain lisäten kurjuutta ja kulettain tautia. Syksy läheni ja epätoivo kasvoi. Elatukseen käytettiin mitä suinkin, ensin koru- ja ylellisyystavarat kuten sormukset, korvarenkaat ym. Sitten pito- ja makuuvaatteet menivät ”taikinapunttuun” niin kuin sanottiin, tietysti aivan polkuhinnasta. Varmaa oli, että talven yli ei päästäisi, vaan että autioiden asuntojen luku pian nousisi.

Köyhäinhoito oli kirkonkokouksen hallussa. Varoja ei ollut kassalla ja pyytäjiä oli meidänkin pienessä kunnassa satamäärin. Hetki oli vakava, niin kutsuttuja ruotivaivaisia, jotka oli ollut maataloissa, asutettiin torppiin ja mökkeihinkin, joissa vaan arveltiin jotain syötävää olevan ja taloihin kahdet. Sitä paitsi kuletettiin huonompia ja heikompia ns. "Yön ja talon”,siis ottaen hoidettava tuotiin taloon, jossa sai hoitoa vuorokauden, jonka jälkeen hoidettava vietiin seuraavaan taloon. Tällä tavalla täytyi kuljettaa sairaitakin,sillä kyydittäviä ja sairaita oli paljon. Niinpä eräskin, Ville Heikinpoika, eli Rikun Ville" joka oli elätellyt itseään varastelemalla, piileskellen saunoissa ja riihissä, oli sairastunut lavantautiin eli niin kuin sanottiin "poltetautiin” ja sairaana ilmestynyt Jaarankylän taloon, tuotiin seuraavana päivänä Ylikiikoseen ja täältä seuraavana päivänä Keskikiikoseen. Täällä ei kuitenkaan tahdottu pitää Villeä yötä, peljättiinkö sen jo yöllä kuolevan, vai vaikuttiko ehkä sekin kun tiedettiin Villen joku viikko aikaisemmin kähveltäneen talosta perunoita, murtautumalla kellariin,ja vielä tahrasi kellarin eteisen. Mies pantiin rekeen, talon poika ja renkipoika veivät sen Vuolteelle, Täällä renki " Raakelin Jussi" otti komennon, "ei tänne vielä huolita, vasta äskön se teillekin tuotiin", jolloin pojat veivät sairaan Alajärvenpäähän, jossa jättivät kuistin eteen, isäntä toimitti sairaan vuoteelle muurinpenkille,jossa kuolema yöllä sen kärsimykset lopetti.

Useita muitakin saman tapaisia kuolemantapauksia sattui. Kuljeksiva ”ilmajoen Antti” kuoli Koivuniemen saunaan, Heikkilän Hermanni Vanhamäkipäähän, Aabraham Rautaliini Suonpään saunaan jne. Useasta perheestä oli lapset lähetettävä kerjuulle ulkopitäjiinkin, kun oma paikkakunta oli tyhjä ja joitakin lapsia jäikin sille tielle. Muistan ainakin Herman Myllykorven, Miina Karilanteen ja Kankaanhuhdan setämiehen pojan, joka lähti etsimään jo aikaisemmin työn ja leivän hakuun lähtenyttä isäänsä joka myös sille tielle katosi. Aikuisia ei muistaakseni tietämättömiin mennyt, Ville Lammi, "Maito- Ville" ilmoitettiin kuolleen Tuuloksessa. Seurakunnan väkiluku oli silloin n. 1100 ja vuoden kuluessa kuoli 101 henkeä, joten kuolema korjasi 10%, seurakunnan väestöstä.

Voidaan sanoa että ei ollut ihme, kun oli niin huonot terveydenhoito-olot. Mutta paremmin ei ollut niissäkään paikoissa joissa oli ns. köyhäintalot" joihin ohjattiin apua tarvitsevia ja kerjääjiä.  Nämä täyttyivät tungokseen asti ja muodostuivat oikein "kuoleman esikartanoiksi". Niissä kun ei ollut lääkärinhoitoa eikä tarpeellista järjestystä, joten ne muodostivat taudeille erittäin sopivan maaperän, ja kuolema niitti runsasta satoa.

Näin surkealla kannalla olivat asiat syksyllä. Kun huhu levisi, että naapurikuntiin oli saatu jauhoja ilmaiseksi, "Keisarin poika on lahjoittanut" sanottiin, toivon kipinä syttyi, mutta lahjasta vaan ei alkanut mitään tänne kuulua. Silloin kirjoitti Johan Halminen valituskirjeen läänin kuvernöörille selittäen paikkakunnan hätää ja pian tulikin käsky mennä hakemaan jauhoja Turusta. Useissa hevosissa mentiinkin tuomaan jauhoja Turusta. Näitä jauhoja ei kuitenkaan saanut jakaa ilmaiseksi, vaan oli teetettävä työtä. Eräs turkulainen kauppias olikin käskenyt tekemään rohdinkankaita, luvaten sitä ostaa, lähettäen sitä varten malleja ja hintailmoituksia. Kaikki joilla vaan oli lankoja tai rohtimia alkoi nyt tehdä kangasta. Pellavan viljelys oli siihen aikaan vielä hyvin yleistä, joten aineita löytyi ja kankaita tuli. Lukkari Halminen otti kankaat vastaan ja arvosteli hinnat sekä maksoi jauhoilla. Kankaita tuli koko kevään, ja Vainiomäen Iisakki vei kankaat sitten Turkuun. Siellä ei kuitenkaan enää ollut ostajaa ja kankaat jätettiin johonkin makasiiniin Turussa, josta ne parin vuoden perästä tuotiin pois ja myytiin täällä huutokaupalla.

Kun kesä tuli, saatiin jauhoja lisää ja nyt ruvettiin seurakuntakokouksen päätöksellä kaivauttamaan laskuojia Äijännevaan, joka siihen aikaan oli vetelää rämettä. Tätä ojitushommaa vastustettiinkin, eräskin Hongistonmaan isäntä sanoi että niitä jauhoja ei haudata Pappilan suohon. Ojituspuuhan alkuunpanija, seurakunnan silloinen pastori Frans Eemil Lilius, selitti että tästä ojituksesta on tulevaisuudessa oleva suuri hyöty seurakunnalle, kun niin suuri ala hyvää maata saadaan viljelykselle. Tämä mies näki pidemmälle, me sen "suuren hyödyn" nyt näemme.

Palkat ojankaivutyöstä eivät olleet suuret. Miehen päiväpalkka oli 2 leipää ja 2 naulaa jauhoja, heikompain miesten ja naisten 1 leipä ja naula jauhoja, puolikasvuisten ½ leipää ja ½ naulaa jauhoja, palkat maksettiin joka ilta pappilan aitasta. Maksajana toimi lukkari Halminen, joka oli myös ojitustyön johtajana. Jos katseli näiden ojankaivajain eväitä, olivat ne nykyoloista katsellen ikäviä, useilla oli puuroa tai velliä, mutta siihen oli keitettäessä lisäksi pantu perä, pavunvarsi tai olkijauhoja joten se oli mustaa ja ruman näköistä. Joillakin oli leipääkin, mutta se oli niin haperaa että sitä täytyi kuljettaa pitävässä astiassa. Silakkaa oli harvalla, useilla pientä järvikalaa, jota saatiin nuottamiehiltä. Eräällä pariskunnalla oli savikkeista keitettyä velliä, liekö siinä ollut vähän jauhojakin seassa, jota vuoron pesään ryypittiin puuleilistä. Kun illalla palkkoja maksettiin, kokoontui sinne lapsia vanhempiaan vastalle, ja saivat useinkin palkkojen maksajalta pehmeän leivän palan käteensä. Ojatyöt edistyivät luonnollisesti hitaasti, vaikka tekijöitä oli paljon, mutta voimia puuttui. Monta pitkää ojaa valmistui kuitenkin kesän kuluessa ja töitä tehtiin niin kauan kun jauhoja palkaksi riitti.

Tämä kesä, 1868 oli erinomaisen suotuisa, oli sateita mutta oli poutiakin. Kaikki kasvullisuus oli erittäin hyvää, syy- niin kuin kevätviljatkin kasvoivat ja menestyivät erinomaisesti, ja syksyllä saatiin mitä parhain sato,mutta pahinta oli että ei ollut paljon mitään kylvettynä kun ei ollut siementä. Niin että esim. Alajärvenpää oli siemenen puuttuessa kylvänyt suuren osan vainioistaan nauriille, ja hyvä niinkin. Nauriita pantiin sitten leipäänkin, joka pehmeänä maistui hyvinkin maukkaalta. Varsinainen nälkäaika loppuikin sitten tähän, ja toivo virkisti ihmisten mielet.

Mutta synkkää jälkeä tämä aika jätti jälkeensä. Siemenen puutteessa jäivät kylvöt vähäisiksi, vaikka siemenviljaa ulkomailtakin hankittiin. Talviaikana taas hinattiin "plankkuja" Poriin ja tuotiin ”ryssän pusseja” ja näin sivuutettiin tuo synkeä aika. Kolkkoa jälkeä se olikin jättänyt. Taloista jäi autioksi ainoastaan Seppälä, mutta torppia ja mäkitupia jäi useita. Useita perheitä, joista vanhemmat olivat kuolleet, jäi köyhäinhoidon huoltoon, kuten Antti Arolan, Iisakki Viitahuhdan 2 lasta, Iisakki Mikkolan 4 lasta ym. ym. Köyhäinhoito oli silloin perin huonolla kannalla, hoidettavat myytiin huutokaupalla vähemmän vaativan elätettäväksi, joten ”hoito” ei ollut suinkaan useinkaan kasvattavaa, mutta näin oli silloin yleinen tapa.
 

Tapani Huhdanmäki esitti tämän puheen Kiikoisissa itsenäisyyspäivänä 6.12.2018, jolloin muistettiin myös sataviisikymmentä vuotta sitten päättyneitä nälkävuosia.