IHMISELÄMÄN LYHYYS JA JUMALAN IKUISUUS

Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois Ps.90:5-6

Kaiken elollisen yllä leijuu katoavaisuuden ja kuoleman varjo. Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää ja ikuista. Kukkanen lakastuu ja ruoho kuivuu. Sellaista on elämä. Synnymme, vartumme, kukoistamme, heikennymme, kuihdumme ja kuolemme. Sanalla sanoen, olemme kuolevaisia. Parhaimmillaankin elämämme täällä maan päällä on vain lyhyt häivähdys. Tämän ymmärsi hyvin se puuseppä, joka Sastamalan Pyhän Marian kirkon kirkon ruumispaareihin kirjoitti värssyn, joka kulkee tähän tapaan: ”Tänä päivänä minä, huomenna sinä hautaan kannetaan. Perässäni tulet pikemmin kuin luuletkaan.” Tämän tekstin sai saattojoukko lukea, kun vainajaa kannettiin kirkosta hautaan.  Se oli varmasti voimakasta ja puhuttelevaa saarnaa.

Jos elämämme olisi vain elämää syntymän ja kuoleman välillä, voisi se johtaa meidät lohduttomuuteen. Mitä arvoa ja merkitystä on elämällä, joka lopulta päättyy kuolemaan? Nautinnot, menestys, arvovalta, kunnia, rikkaus, valta ja voima menettävät merkityksensä kuoleman niittomiehen korjatessaan satoaan.

Elämä tarkoitusta ja sen lyhyyttä on varmaan pohtinut jokainen, joka on saanut seurata omaisen tai läheisen viimeisiä hetkiä. Mahtavinkin riisutaan. Mitä silloin jää jäljelle? Onko edessäpäin enää mitään?

Tämä Mooseksen psalmi, joka itse asiassa on rukous, saattaakin siis tuntua alkuun melko lohduttomalta. Onhan sen tausta edellä kuvattu kiistaton totuus elämän lyhyydestä ja sen katoavaisuudesta. Mooses asettaa kuitenkin ihmiselämän lyhyyden vastapainoksi Jumalan iankaikkisuuden ja Jumalan kaikkivoivan kaitselmuksen: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet” (j.1-2).  Vaikka Vanhassa testamentissa ei ole iankaikkisuusnäköalaa kuvattu yhtä selvästi kuin Uudessa testamentissa, se on kuitenkin sävyttämässä tuon ajan hurskaiden hengellistä maailmankuvaa. Niin tässäkin. Jumalan iankaikkisuus ei ole hetken täällä kukoistavalle jo lopulta lakastuvalle ihmiselle merkityksetöntä filosofiaa vaan lohduttavaa todellisuutta. Se antaa ihmiselämälle merkityksellisen  päämäärän. Kaikki ei pääty kuolemaan. Kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste!

Pietari lainaa näitä Mooseksen sanoja ja liittää niihin ilosanomana Jumalan sanan iankaikkisuuden: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti. Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu” (1Piet.1:24). Sana voi olla iankaikkinen vain jos sen lausujakin on sellainen. Jumala on iankaikkinen Jumala ja hän on luonut meidät iankaikkisuusolennoiksi olemaan ja elämään ikuisesti hänen yhteydessään. Jumalan sana on paisti elämän sanaa elävä sana, joka synnyttää ja luo kuolevaiseen syntiseen iankaikkisen elämän.

Jumalan pyhyyden ja Hänen sanansa edessä nousee esiin myös elämän toinen ”nurja puoli”.  Mooses tunnustaa Jumalan edessä: ”Sinun vihasi musertaa meidät, kiivautesi saa meidät järkkymään. Sinä otat syntimme silmiesi eteen, salaisetkin synnit sinä paljastat katseellasi. Vihasi alla meidän päivämme vaipuvat, vuotemme haihtuvat kuin henkäys” (j.7-9). Mooses tuo esiin synnin todellisuuden. Jumalalta emme voi salata syntisyyttämme emmekä syntiämme. Elämän todellinen katoavaisuus ilmenee silloin, jos se eletty ilman iankaikkisen ja armollisen Jumalan läsnäoloa ja tuhlattu jumalattomuuteen.

Koko Raamattu on kutsua syntiselle kääntyä takaisin Jumalan puoleen ja Jumalan yhteyteen. Elämä Jumalan yhteydessä on juuri sitä elämää, joka on meille elämäksi tarkoitettu. Jokaiselle Jumalan omalle on talletettuna tämä elämä. Tämä on se hyvä uutinen. Tämä merkitsee myös sitä, että elämällämme täällä ajassa, nyt syntymän ja kuoleman välimaastossa on suunnaton arvo ja merkitys. Emme ole täällä vain jostakin sattuman oikusta vaan olemme Jumalan luomina ja Jumalaa varten. Tässä ilmenee elämän mielekkyys. Elämällä Jumalan yhteydessä ja totellen Jumalan tahtoa elämässämme toteutuu sen perusmerkitys ja siinä on se mielekkyys, joka saa meidät tunnustamaan, että olemme löytäneet elämälle ikuisuuteen yltävän tarkoituksen.

Kristikansa on kansaa, josta todella voidaan vanhan sanonnan mukaan sanoa, että sillä on käsi aurassa mutta sydän taivaassa. Vaikka kukkanen lakastuukin ja ruoho kuihtuu, kristitty tietää olevansa matkalla maahan, jossa kaikki on toisin.  Sanoihan Vapahtajamme itsestään: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh. 11:25-26). Jeesus lupaa ja vakuuttaa, että elämä ei päätykään kuolemaan vaan se jatkuu ikuisesti uudessa muodossa Jumalan taivaassa. Täällä kuihdutaan ja kuollaan, mutta siellä noustaan kuolleista ilman syntiä, tuskaa, vaivaa ja kuolemaa.

Kaiken tämän valossa Mooses antaa kaksi suurta ja merkittävää oppiainetta, joista riittää tutkiskeltavaa koko maisen matkamme ajan: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen” (j.12). Viisautta on valmistautua siihen, että aikamme on täällä lyhyt. Se loppuu kerran, ja sitten saamme kohdata Herran.

Kristitty laulaakin iloisin ja toivorikkain mielin jo nyt vanhan rukoilevaisvirren sanoin: ”Se elämä, se elämä, se iankaikkinen elämä, se alkaa täällä, jo maitten päällä, ja jatkuu iäti taivaassa.”    


Lauri Lehtinen