MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi Ef.1:12
EDELTÄ ANNETTU TOIVO
Suurin osa niistä seurakunnista, jotka Paavali lähetysmatkoillaan perusti ja joille hän kirjoitti, olivat ns. pakanataustaisia. Näiden seurakuntalaisten lähtökohta oli sen vuoksi erilainen kuin juutalaistaustalta kristinuskoon kääntyneille. Pohjimmiltaan kristinusko on Vanhan testamentin suora jatkumo. Ongelmia suhteessa juutalaisuuteen koitui siitä, että opillinen juutalaisuus ei tunnustanut Jeesusta Vanhassa testamentissa luvatuksi Messiaaksi, Jumalan Voidelluksi (hepr. Messias, kreikaksi Kristus, suom. Voideltu). Pakanuuden kanssa uusi usko joutui yhtä lailla ristiriitaan tunnustaessaan vain yhden Jumalan ja yhden Herran. Esim. Rooman keisarit vaativat itselleen jumalallista asemaa. Kristityt eivät voineet suostua tunnustamaan, että keisari olisi herra (lue jumala). Kristittyjen tunnustus kuului: ”Jeesus on Herra!”
Paavali kirjoittaa juutalaisena kristittynä pakanuudesta kääntyneille kristityille. Hän tunnustaa ja opettaa, että juutalaisuudessa oli löydettävissä Kristus siten, että jo ennen Jeesuksen syntymistä ihmiseksi oli mahdollisuus uskoa Häneen ja asettaa pelastuksensa toivo yksin Hänen varaansa. Israelilaisille, jotka Jumala oli ottanut lapsikseen, hän oli myös antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan Jumala myös tehnyt monia liittoja, antanut heille lakinsa, jumalanpalveluksen ja lupauksia. Israelilaisista kantaisistä oli Kristus ihmisenä lähtöisin (Room.9:4-5). Näin ollen hurskas juutalainen saattoi panna toivonsa Messiaaseen, joka kerran oli korjaava syntiinlankeemuksen aiheuttavan repeämän ihmisen ja Jumalan välillä.
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus puhui opetuslapsilleen siitä, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu (Lk.24:27, 44). Kristikansa on koko olemassaolonsa ajan nähnyt selvästi miten koko Vanhan testamentti tähtää ja keskittyy Jeesukseen. Syntiinlankeemuksen jälkeen ensimmäinen Jumalan lupaus on lupaus Jeesuksesta: ”Ja minä panen vainon sinun (käärmeen, paholaisen) ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän” (1 Moos.3:15). Jo tässä ns. alku- tai esievankeliumissa on nähtävissä viittaus Jeesuksen neitseestä syntymiseen. Jumala puhuu selvästi vaimon siemenestä, ei miehen. Samalla siinä on viittaus Jeesuksen kuolemaan ristillä. Ristin kuolemallaan Jeesus mursi paholaisen vallan mutta joutui myös itse ruhjotuksi, pistetyksi. Ristiinnaulitsemisessa naula lyötiin juuri kantapään läpi. Näin jalat pystyivät kantamaan ristillä riippuvan ihmisruumiin painon ja keho pysyi lujasti kiinni ristinpuussa. Vaimon siemenestä siis tulee Hän, joka kärsimyksensä kautta pelastaa ja palauttaa sen, mikä lankeemuksessa menetettiin.
Kaikki Jumalan toiminta tästä lupauksen antamisen hetkestä lähtien keskittyi ja kohdistui siihen, että eräänä päivänä Jumala sovittaa ja lunastaa langenneen ihmiskunnan Poikansa sijaissovituksen kautta. Tuosta hetkestä alkoi Jumalan pelastushistoria ihmiskunnan historian sisällä. Ihmiskunnan historiaa Jumala johti ja johtaa toteuttaakseen pelastushistoriansa. Näin sekä Jumalan pelastushistoriallinen toiminta sekä ihmiskunnan historian suuret suuntaviivat ovat molemmat Jumalan käsissä. Kuten sanottu, kaikki historiassamme pyörii Jumalan pelastavan toiminnan ympärillä. Kaiken historian ja Jumalan pelastushistorian tähtäyspiste on Jumalan Pojan, Vanhan testamentin Messiaan eli Uuden testamentin Jeesuksen ihmiseksi syntyminen ja kärsiminen ihmiskunnan synnin tähden Golgatan ristinpuulla. Vanhan testamentin sanoma voidaankin kiteyttää vaikkapa näin: ”Messias on Jeesus.” Uuden testamentin sanoma puolestaan: ”Jeesus on Messias/Kristus.”
Vanhassa testamentissa Jeesuksesta puhutaan mm. esikuvien, vertauskuvien, nimien, henkilöiden, tapahtumien, paikkojen, ilmestysmajan ja temppelin esineiden ja värien, pappien tehtävien ja uhritoimitusten kautta. Lisäksi tulevat selkeät suoranaiset ilmoitukset ja profetiat, joissa ilmaistaan mm. Messiaan iankaikkisuus, hänen ainutlaatuinen suhteensa Jumalaan (Jumalan Poika), syntymänsä erikoisuus (neitseestä syntyminen), syntymäpaikkansa (Beetlehem), jumalallinen valtansa ja voimansa (ihmeet ja merkit), kuolemansa ja kärsimyksensä (Herran kärsivä palvelija), jonka kautta Hän pelastaa maailman. Näin Jeesus saattoi opettaa ja avata opetuslastensa silmät näkemään Vanhan testamentin kirjoitusten ainutlaatuisuuden ja merkityksen. Kaikki kirjoitukset todistivat hänestä. Tämä on Vanhan testamentin ”salaisuus”, jokainen kirja, jokainen luku, jokainen jae ja jokainen lause on kirjoitettu siksi, että lukija kohtaisi Messiaan, Jeesuksen, ja panisi kaiken luottamuksensa yksin Häneen. Näin Paavali siis saattoi kirjoittaa, että oli suuri joukko juutalaisia, jotka jo ennalta saivat panna toivonsa Kristukseen.
Uusi testamentti on Vanhan testamentin täyttymys. Vanhassa testamentissa on lupaus, Uudesta testamentista saamme lukea sen täyttymyksestä. Voidaanpa jopa sanoa, että Uusi testamentti on kätkettynä Vanhassa testamentissa. Uskon silmät näkevät tämän selkeästi. Kun nyt kristittyinä luemme Vanhaa testamenttia sen valossa, mitä tiedämme Jeesuksesta, tämä yhteys Vanhan ja Uuden testamentin välillä on miltei itsestään selvyys. Kristus on todella Vanhassa testamentissa.
Jotkut käännökset ja Raamatun kielitieteilijät tuovat ehdotuksen, jonka mukaan Paavali kirjoittaisi tässä ”meistä” siinä merkityksessä, että juutalaiset olivat ensimmäisiä Jeesukseen uskovaisia. Tämä on historiallinen tosiasia. Otti kuitenkin oman aikansa ennen kuin alkuseurakunta ymmärsi evankeliumin sanoman kuuluvan koko maailmalle. Vaikka opetuslapsille oli annettu selvä kaste- ja lähetyskäsky viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan, alku oli kuitenkin hieman takkuileva. Taustalla varmaankin vaikuttivat vuosisataiset uskonnollis-poliittiset jännitteet juutalaisten ja pakanoiden välillä.
Kääntymyksensä jälkeen Paavalista tuli ns. pakanalähetyksen uranuurtaja, ”pakanain apostoli”. Evankeliumi alkoi levitä juutalaisten keskuudesta kaikkeen maailmaan ja seurakuntia syntyi kristillisen julistustyön seurauksena. Näin se sama evankeliumi, jota ensin kuulutettiin juutalaisille, on pakanoidenkin keskuudessa synnyttänyt uskoa Jeesukseen. Evankeliumia ei ollut tarkoitettu vain yhdelle kansalle tai ihmisryhmälle vaan koko maailmalle. Jo Vanhasta testamentista voimme lukea, että Messiaan pelastusteko on globaali: ”Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuot takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka” (Jes.49:6).
Usko Jeesukseen yhdistää niin juutalaiset kuin pakanatkin. Tämä yhteinen usko yhdistää uskovat uudeksi Jumalan lasten joukoksi, jolla on sama Henki ja sama taivaallinen perintö ja joka juoksee samaa juoksua ja taistelee samaa uskon taistelua elääkseen nyt ja vast´edes Jumalan kirkkauden kiitokseksi.
Lauri Lehtinen