Kirkkoherra Vesa Aurénin saarna virkaanasettamismessussa Tyrvään kirkossa kynttilänpäivä 02.02.2020 


Lk 2: 22-33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

”Herra, nyt Sinä annan palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille”.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.


Hyvät sanankuulijat,

Elämässä pitää olla mieli ja tarkoitus, - jotain, johon uskoa. Tapasin eläkkeelle jääneen miehen, joka pitkän, upean elämäntyön tehtyään koki elämänsä kovin tarkoituksettomaksi ja tyhjäksi. Moni pitkän päivätyön tehnyt vanhus kokeekin kestävyysvajeesta ja väestön ikääntymisestä käytävän julkisen keskustelumme ahdistavana. Aivan kuin vanhaksi ja apua tarvitsevaksi tulemisesta kuuluisi tuntea syyllisyyttä. Elämän tyhjyyttä tunsi myös työtön, joka totesi, kuinka hän kokee itsensä täysin merkityksettömäksi toisten joukossa. Vähän niin kuin maa aikojen alussa, ennen ja ilman Jumalan tekoja, oli pimeä, tyhjä ja autio, samoin ihmisen mieli on vaarassa jäädä pimeään ja tyhjyyteen. - Mistä elämälle mieli ja tarkoitus?

Istuin vuosia sitten Israelissa Naharian kaupungissa kahvilassa Israelin armeijan yhteysupseerin kanssa, kasvot kohti ikkunaseinää. Ikkunoiden takana ohi kulki katua pitkin hitain askelin iäkäs, harmaapäinen nainen. Äkkiä ystäväni katkaisi keskustelun ja kiinnitti - arvostuksen ja ihailun sanoin - huomioni vanhukseen: ”Vesa, katso tuota kumaraan painunutta vartaloa ja kasvojen uurteita, katso noita hopeanharmaita hiuksia – millaisen upean, pitkän elämän hän onkaan elänyt, mitä kaikkea hän onkaan saanut kohdata”. Tämä juutalaisen ystäväni puheenvuoro, joka huokui vanhuksen arvostusta ja ihailua, yllätti minut. Kahden tuhannen vuoden läpi ja kymmenien sukupolvien läpi hänen kulttuurinsa oli kyennyt siirtämään meidän aikaamme jotain vanhuuden arvostusta tavalla, jota ihailin ja hämmästelin.

Myöhemmin pohdin, kuinka samalla, kun kristikunta on tallentanut Simeonin kiitosvirren, Nunc Dimittis -hymnin musiikilliseen aarteistoon, läntinen maailma on vähän onnettomalla tavalla hukannut paljon muuta evankeliumin opetuksesta.

Kysyn nyt kanssanne: Mistä päivän raamatunteksti puhuu? Mitä tapahtuu, kun eläkeikäinen Simeon saa ottaa Vapahtajamme käsivarsilleen?

Simeon ja Hanna olivat hurskaita juutalaisia ja niin he odottivat ”Israelille luvattua lohdutusta”. Varmaan heissä eli miehitetyn kansan kaipuuta ikeen alta vapauteen ja itsenäisyyteen, jotain samanlaista kuin on ollut oman kansamme historiassa tai veljeskansamme Eestin, Anti Toplaanin kotimaan historiassa. Mutta sanat ”lohdutus” ja ”lunastus” viittaavat vielä paljon syvempään: Ihmisen kysymyksiin maailman pahuudesta ja kuolemasta, kysymykseen, mikä on elämän mieli ja tarkoitus.

Tässä yhdessä syliin ottamisen hetkessä on mahdollista nähdä todella paljon, monta isoa asiaa! Pienessä kuusiviikkoisessa, vähävaraisen, köyhän perheen lapsessa, missä muut eivät huomanneet mitään erityistä, Hanna ja Simeon saivat nähdä - ja todella yllätyksekseen - nähdä kokonaisen uuden aikakauden alkamisen ”minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”.

Meille salatulla tavalla Jumalan Henki avasi heidän sydämensä ja mielensä. Nämä kaksi vanhusta olivat valmiit näkemään ja kohtaamaan erilaista ja uutta.  Jumalan lupaama ihmisten pelastuminen pahuuden ja kuoleman vallasta tulisi uudella tavalla mahdolliseksi. Tästä eteenpäin sovinto Jumalan kanssa ja kelpaavuus hänelle eivät perustuisi ihmisen tekemisiin, vielä vähemmän pappien tekemisiin tai tekemättä jättämisiin temppeleissä. Sovinto tulisi syntymään siitä, että Jumala nyt rakentaa sillan ihmisiin päin, että hän sovittaa Kristuksessa meidät ja syntimme.

Simeon ja Hanna saivat merkillisellä tavalla nähdä ja ymmärtää sen, mistä apostoli Paavali vuosia myöhemmin kirjoitti korinttilaisille ja meille: ”Jumala itse on tehnyt Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lue ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.”

Sylihetki temppelissä ja Vapahtajan pitäminen käsivarsilla toi täyden merkityksen näiden kahden vanhuksen elämään ja olemiseen. Jumala, jonka huolenpidossa ja johdatuksessa he olivat kulkeneet läpi elämän, ei ollut heitä unohtanut eikä hylännyt. Ehkä Simeon oli jo psalmin sanoin rukoillut: ”Nyt kun olen vanha ja harmaapäinen, älä hylkää minua Jumala”. Ja samalla pitänyt kiinni psalmeissa olevista Jumalan lupauksista: ”Kun hän huutaa minua, minä vastaan, minä olen hänen tukenaan ahdingossa.”

Sylihetkessä eivät haitanneet iän tuomat vaivat, vähän vapisevat kädet, askelten epävarmuus, näön heikkeneminen tai hiusten harventuminen ja harmaantuminen. Päivän evankeliumi kuvaa konkreettisella tavalla, kuinka ihmisen elämä ja yhden ihmisen täysi ihmisarvo - alkaen äidin kohdusta ja jatkuen elämän ehtooseen asti - on Jumalan suojeluksessa luovuttamattomalla tavalla.

Tämä on kirjoitettu auki profeetta Jesajan kirjassa (Jes 46:3-4):

”Kuulkaa minua te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti.

Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan, niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan”.

Näissä sanoissa on kuvattuna ihmiskunnan aarre, sellainen sekä vanhuuden että lapsen oikeuksien julistus, joka toteutuu päivän evankeliumissa. Pienen lapsen täysi ihmisarvo tai hyvin iäkkään ihmisen täysi ihmisarvo eivät ole meidän aikamme eivätkä viime vuosisadan tai valistuksen keksintöä. Kristillinen kirkko, myös meidän seurakuntamme vaalii tätä perintöä esimerkiksi tänään aloitettavalla 70. yhteisvastuukeräyksellä, jossa kotimaahan jäävä tuki suunnataan Pelastakaa Lapset ry:n ja MLL:n kautta ”Vanhemmuuden tukemiseen”.

Simeonin, Jumalan miehen rinnalla juhlapaikassa oli naisprofeetta Hanna, uskollinen ja ahkera rukoilija, joka otti myös todistajan tehtävän ja ”ylisti Jumalaa ja puhui tästä lapsesta kaikille”. Päivän evankeliumissa lausutaan kristillisen lähetystyön alkusanat: ”Pelastus kuuluu kaikille kansoille, pakanakansoille ja myös Israelille” ja todistajan tehtävään kelpasivat yhtä lailla molemmat, Hanna ja Simeon.

Hämmentävää evankeliumissa on, kuinka maailmankaikkeuden Luoja ja ylläpitäjä on pienenä, apua tarvitsevana lapsena vanhuksen käsissä, joihin vuosikymmenet ovat jättäneet jälkensä. Oikeastihan on juuri päinvastoin! Jos olemme ihan rehellisiä, niin ihmisen elämä on Jumalan käsissä; ei meistä kukaan ole valinnut syntymäänsä tai vanhempiaankaan. Ja useimmiten täysin salassa on se, milloin minun elämäni päättyy. Joskus hyvin kipeällä tavalla jo nuoruudessa tai täydessä miehuudessa, joskus vasta 90 vuoden tienoilla. Elämä on lahja, joka asettuu Jumalan käsivarsille.

Jumalan käsistä tiedämme perin vähän, - yhden asian kuitenkin tiedämme. Niihinkin on aika jättänyt jälkensä, nimittäin pitkäperjantain ja pääsiäisen tapahtumat kertovat meille sen, että Jumalan kädet ovat särjetyt kädet, että ne on ruhjottu ja lyöty rikki. Kun ihmisen elämä on monella tavalla rikkinäistä, on särkyneitä elämänkohtaloita, särkyneitä perheitä ja särkyneitä sydämiä, niin ei tässä maailmassa ole parempaa paikkaa kuin jättää itsensä Vapahtajan runneltuihin ja särjettyihin käsiin.

Aamen.