MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Ef.1:7
SYNNISTÄ PUHTAAKSI
Otsikkomme pitää sisällään Kristukseen Jeesukseen uskovan pyhän (Ef.1:1) kokeman sisäisen jännitteen eli uskonkilvoituksen tullakseen todella siksi mitä hän jo on. Yhtäältä ”uskovainen” on täysin erilainen kuin muut. Toisaalta taas täysin samanlainen. Missä siis on ero uskovaisen eli syntinsä anteeksi saaneen ja ei-uskovaisen välillä, jos kaikesta uskovaisuudesta huolimatta löytyy paljon samanlaisuutta ei-uskovaisten kanssa?
Otsikkomme kyllä jo vastaakin kysymykseen. Ero on siinä, että toinen on saanut syntinsä anteeksi, toinen ei. On siis niitä syntisiä, jotka ovat Jumalan armahtamia ja niitä syntisiä, joilla tätä armoa ei ole. Mutta mikä tämän eron aiheuttaa ja mitä se käytännössä merkitsee? Miksi joku ”suurikin syntinen” voi iloita saaneensa syntinsä anteeksi ja toinen ”pikkusyntinen” jää edelleen syntiinsä ja saattaapa jopa ajatella, että Jumala on epäreilu armopäätöksissään.
Valoa antanee lyhyt katsaus Jumalan pyhyyteen, Jumalan rakkauteen, ihmisen lankeemukseen ja kokonaisvaltaiseen turmelukseen sekä Kristuksen sovitustyöhön että uskon merkitykseen. Ratkaisevaa on, millaisena Jumala näkee ihmisen? Sitä voisi kuvata seuraavanlaisella taulukolla:
IHMINEN JUMALAN EDESSÄ
KRISTUKSESSA ILMAN KRISTUSTA
Vanhurskautettu; 100% pyhä ja 100% syntinen Jumalaton; 100% syntinen
Kilvoitteleva, osittain pyhä, osittaen syntinen Jumalaton; 100% syntinen
Kirkastettu, 100% vanhurskas Jumalaton; 100% syntinen
Ikuisesti pelastettu Ikuisesti kadotettu
IHMINEN ILMAN USKOA on Jumalan silmissä pelkästään 100% syntinen, lain rikkoja ja kadotustuomion alainen.
IHMINEN USKOSSA KRISTUKSEEN on Jumalan silmissä Kristuksen sovituskuoleman tähden 100% vanhurskas, eli pyhä, nuhteeton ja moitteeton. Kristuksen maksama velka ja Kristuksen oma vanhurskaus luetaan näin syntisen hyväksi. Syntisen ”lihansa” puolesta hän on kuitenkin edelleen 100% syntinen.
KILVOITTELEVA USKOVA on arkielämässään osittain vanhurskas (pyhä, pyhittynyt) ja osittain syntinen. Hänen kilvoittelunsa ja taistelunsa on siinä, että hän Pyhän Hengen avulla voisi kuolettaa syntisen ”lihansa” mielihalut ja teot ja sen sijaan elää Jumalan tahdon mukaista pyhää elämää. Hän siis haluaa tulla käytännössä siksi, mitä hän asemansa puolesta jo on. Tässä kilvoittelussa eli uskon taistelussa armahdettu syntinen on kuin vuoristoradalla. Joskus mennään ylös ja toisinaan tullaan alas. Armoa, apua, jokapäiväistä parannusta ja Hengen uudistusta tarvitaan jokaisena elämän päivänä.
KIRKASTETTUNA eli perille päässyt kristitty on silloin lopulta 100% vanhurskas eli täydellisesti puhdas ja vapaa synnistä. Kaikki synnin vaivat ja sielunvihollisen kavalat juonet ovat tuolloin jääneet rajan tälle puolen. Perille päässeenä, kirkastettuna uskovana, hän saa kokea sen, mistä apostoli Johannes kirjoittaa: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä sellaisena kuin hän on. Jokainen, joka näin panee toivonsa häneen, pitää itsensä puhtaana, niin kuin hän on puhdas ja pyhä” (1Jh.3:1-3).
Mikä on siis lopulta ero armahdetun syntisen ja syntisen välillä? Ero on usko. Kysymys ei siis ole syntien suuruudesta tai paljoudesta. Jumala on armollinen kaikille syntisille Kristuksessa. Kristuksen ulkopuolella ei ole muuta kuin tuomio ja kadotus. Koska kaikki ovat Jumalan edessä luonnostaan syntisiä, syntiä tehneitä, Jumalan lakia vastaan rikkoneita ja Jumalan kirkkautta vailla, kaikki tarvitsevat, ilman yhtäkään poikkeusta, syntien anteeksiantamusta ja Pyhän Hengen elämää uudistavaa voimaa. Ei siis ole niin suurta syntistä ja syntiä, etteikö Jumala voisi tätä armahtaa, mutta ei myöskään ole niin pientä syntistä ja syntiä, ettei tämä tarvitsisi Jumalan armoa.
Armahdettu syntinen on tunnustanut tarvitsevansa tämän Kristuksen veressä tarjotun armon, ottanut sen uskossa vastaan ja saanut uuden elämän. Tämä uusi elämä on elämä Pyhässä Hengessä ja johtaa häntä pyrkimään elämään Jumalan sanan mukaan. Tämä erottaa hänet niistä, jotka eivät usko. Armahdetulle syntiselle luetaan Jeesuksen täytetty työ. Epäuskoinen syntinen jää omien töidensä varaan. Nämä teot eivät kestä pyhän Jumalan edessä. Ero on siis tässä. Armahdettu syntinen ei siis voi kerskata eikä edes halua kerskata omasta nuhteettomuudestaan tai edes hyvästä (jos sellaista on) kilvoituselämästään. Hän kiittää Jumalan armosta ja kerskaa Jeesuksesta, joka kerran kuoli ristillä hänenkin syntiensä edestä ja jonka veri on puhdistanut hänetkin synneistään. Armahdettu syntinen on halunnut tehdä parannuksen synneistään. Kaikkine heikkouksineen ja lankeemuksineenkin hän tahtoo elää puhdasta elämää. Langetessaan hän katuu syntejään ja haluaa niistä puhdistautua Kristuksen veressä. Armahdettu syntinen on astunut taivaan kaidalle tielle ja haluaa päättää matkansa iloiseen tapaamiseen kasvoista kasvoihin rakkaan Vapahtajansa Jeesuksen kanssa.
Armahdettu syntinen on taivaan tie matkalainen.
Joskus hän kulkee itkien; Sun silmäis eteen Jeesus, mä käyn niin kurjana kuin lien, ja synnit köyhyyteni vien, sun silmäis eteen Jeesus.
Joskus hän huokaa; Oi Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan! Oi, jos mä kerran näkisin Herran kunniassaan!
Joskus hän kiittää; Mun syntini suuret kaikki sä kannoit mun Jeesukseni. Ne anteeksi viimeistä myöten sä annoit mun Jeesukseni. Sua kiittää tahtoisin siitä, ei siihen mun taitoni riitä, ei riitä, ei riitä.
Joskus hän riemuitsee; Ristis luona Jeesus sun, toivon valvon kiitän, kunnes enkellauluhun ääneni mä liitän.
Joskus matka kulkee juosten. Ja kun matkalainen ei jaksa juosta hän hölkkää. Kun hän ei jaksa hölkätä, hän kävelee. Kun kävely uuvuttaa matkalaisen hän konttaa. Ja kun ei jaksa edes kontata hän ryömii. Uupuneenakin hän luottaa Herran sanaan, joka lupaa virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa ja että kaikki, jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman (ks. Jes40:29-31). Jos vaeltajamme lankeaa, hän nousee taas. Jos hän eksyy harhapolulle hän erehdyksensä huomattuaan palaa takaisin oikealle polulle. Jos hän kohtaa matkallaan vaikeuksia ja vastustusta hän ei silloinkaan tahdo luovuttaa. Ja jos määränpään saavuttaminen maksaa hänen maan päällisen elämänsä senkin hän tahtoo Vapahtajansa nimessä luovuttaa. Armahdettu syntinen tietää, että tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinko tuottaa hänelle määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden eikä hän sen vuoksi kiinnitä katsettaan näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti (ks. 2 Kor.4:17-18).
Palatkaamme vielä hetkeksi em. taulukkoon. Kummalta puolen löydämme itsemme? Kummalta puolelta tahdomme itsemme löytyvän? Muistakaamme, Jumala odottaa meitä taivaan kodissa. Eihän paikkamme vain jää tyhjäksi?