Saarna 30.09.2023 Tyrvään Pyhän Olavin kirkko - Osmo Ojansivu

9.sunnuntai helluntaista, Totuus ja harha

Matt.7.13-14

PERUSTA KESTÄÄ YHÄ

Kirjoitettu historia ei kerro paljoakaan tämän kirkon alkuvaiheista. Turun piispa Maunu III Särkilahti toimitti 1400-luvun lopulla peruskiven laskemisen. Hänen verevän ja kiharapäisen hahmonsa näemme kirkon kuori-ikkunan ulkokehällä. Vierellä on hänen tunnuksensa risti ja tähti. Toinen tunnettu henkilö kirkon vaiheissa on vihkijäpiispa, Turun piispa Arvid Kurki. Kallialan kappelin miehet rakensivat kirkon Ruotsinmaalta tai kauempaa tulleitten työnjohtajien ohjeitten mukaan. Se oli heidän velvollisuutensa. Oli poikkeuksellista, että kirkkopitäjän yksi kappeli sai oman kirkon neljän kilometrin päähän pääkirkosta. Kappelin voimasta kertoo, että siitä muodostui itsenäinen Tyrvään seurakunta ehkä jo vuonna 1523. Sillä oli kirkko, papisto ja hautausmaa.

Mihin Tyrvään seurakunta sitten katosi? Vuonna 2004 syntyi Vammalan seurakunta, kun Karkun  ja Suodenniemen seurakunnat liitettiin Tyrvääseen. Sen historia taas jäi lyhyeksi. Ehkä ainoita muistoja tuosta neljästä vuodesta on kirkkoherran virkanimi, Vammalan kirkkoherra. Vuonna 2009 syntyi uusi Sastamalan seurakunta, kun ympäröiviä seurakuntia edelleen liitettiin lisää Vammalan seurakuntaan. Ympyrä oli  sulkeutunut. Nyt eletään toista Sastamalan seurakunnan vaihetta.

Kirkko on kristillisen seurakunnan keskeisin paikka. Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta Hän käyttää niitä ja kaikkia työhönsä siunattuja rakennuksia ja tiloja ihmisen saattamiseksi yhteyteensä. Tiloja tarvitaan, vaikka ne voivatkin olla rasite seurakunnan taloudelle. Voimme kysyä, onko rengistä tulemassa isäntä, rahasta herra? Kirkko on pyhä, seurakunnan koti. Minua on puhutellut menneiden aikojen tapa, jossa kirkkoon tulija jätti asehuoneeseen paitsi sen, mitä mahdollisesti toi mukanaan, samalla myös valmistautui hengessään astumaan sisälle kirkkoon, Jumalan kasvojen eteen. Arkinen vaihtui pyhään. Ehkä siitä oli vielä jotakin jäljellä, kun lapsena näin kirkkoon tulijoiden painavan päänsä syvälle kirkon penkkiin istuessaan. Ymmärsin heidän rukoilevan. Meidän tulisi uudelleen ymmärtää kirkkorakennuksen pyhyys ja toimia sen mukaan. Vai olemmeko kadottamassa pyhyyden tunnon, ja onko sen tilalle nousemassa viihtyminen ja ilonpito? Meidän tulisi kysyä, mitä pyhyys ylipäätänsä tässä ajassa merkitsee?

V   Vanhan käsityksen mukaan seurakunta saattoi syntyä sinne, missä jo oli olemassa mainitut peruselementit, pappi, kirkko ja hautausmaa. Jo itsessään kirkkorakennus puhui ja julisti Jumalan suuruutta ehkä enemmän kuin pappien käytämä latinan pyhä kieli.  Reformaatio toi vähitellen muutoksen ja kirkosta tuli suomenkielinen sanan kirkko. Keskeisin tehtävä oli saattaa ihmiset sydämeltään ja elämältään kristityiksi. Aikanaan sitten tulivat luterilainen puhdasoppisuus ja herätysliikkeet. Nykyisin puhutaan arvopohjasta. Kristityille se nousee Jeesuksen opetuksista. Niissä on Raamatun ja uskon ydinsanoma elämän tarkoituksesta, olemuksesta ja kristityn tehtävästä. 

Evankeliumi Jeesuksesta tuli olemaan jokaisessa kirkossa sen toiminnan keskeisin sisältö ja ydin. Entinen arkkipiispa Martti Simojoki kuvasi kysyttäessä kotikirkkoa sanomalla: ”Se on paikka, jossa olen saanut syntini anteeksi.” Sellainen sen tulisi olla jokaiselle. Tätä varten Pyhä Olavin kirkko on ollut olemassa 507 vuotta ja toivomme senj olevan aina Herramme paluuseen asti. Muuttuneet ajat ja vaiheet eivät ole sitä hävittäneet. Pyhä Olavi ei ole ensisijaisesti museokirkko tai turistinähtävyys – toki sitäkin -, vaan ensi sijassa paikka saada syntinsä anteeksi. Jumala on puhunut täällä menneitten sukupolvien ihmisille voimallisesti ja meidän ajallemme aivan poikeuksellisesti, kun näimme kirkon tuhon ja uudelleensyntymän. Toivon, että  emme koskaan tätä unohda.  ”Me olemme Jumalan palvelijoita ja ryhdymme rakennustöihin.” Näin me määrittelimme työmme tarkoituksen siihen ryhtyessämme. Jälleenrakennustyö oli talkoolaisten jumalanpalvelusta, vaikka se oli arkista rakentamista. Työtä ohjasi velvollisuudentunto ja rakkaus kotiseurakuntaa kohtaan ja lopulta Jumalan siunaus. Paha ei saa sanoa viimeistä sanaa, ajattelimme.  Talkoolaisia ei käsketty tai vaadittu, he tulivat kuin ihme aamu aamulta. Kiitollisuus heitä kohtaa on koskaan päättymätön.

Tämän lyhyt johdanto ohjatkoon meitä nyt kuulemaan ja vastaanottamaan tämän sunnuntain evankeliumin. Porstua ei saa olla  pirttiä suurempi, oli Pohjanmalla pappeja oli opastettu saarnaamisen taidossa. Evankeliumin tulee puhua. Tänään se kertoo kahdesta portista ja kahdesta tiestä ja niiden kautta totuudesta ja harhasta.

Jeesus ottaa johtajan otteet, kun Hän kohtikäyvästi käskee kuulijoitaan: ”Menkää sisään ahtaasta portista” ja jatkaa ”Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen.”  Hän tietää, mistä puhuu. Hän itse, taivaasta tullut, valitsi oman ahtaan porttinsa ja kaidan tiensä, kärsimyksen, pilkan ja kuoleman tien maailman pelastuksen tähden. Jumalan rakkaudessa ei enää ole yhtään ehtoa – kuulitko, hyvä kirkkovieras, Jumalan rakkaudessa ei ole yhtään ehtoa. Se ottaa myös hylätyksi rakkaudeksi tulemisen riskin. Tässä on evankeliumin ydin.  Käsky ja pakko ei auta ihmistä eikä tee hänestä Jumalalle kelpaavaa.

Arka sielu kykenee tarttumaan vain ehdottomaan rakkauteen, siihen joka on todellisena jo kasteessamme. Hän jolla ei ole muuta kuin olemisensa, otetaan itsensä ja Jumalan rakkauden. Usko syntyy, kun ihminen näkee itsensä Jumalalle riittäväksi sellaisena kuin on.

Kuutti Lavosen ristintie kirkon pohjoislehterissä on väkevä tulkinta Jumalan rakkaudesta. Viimeinen teos, ”Noli me tangere”, ”Älä minuun koske,” kertoo, että Jeesus odottaa vain heittäytymistä hänen rakkautensa varaan, vaikka ei tiedä, mitä se merkitsee. Täytyisi olla jotakin, tehdä, että riittäisi ja kun on vain tällainen, kun on. Tässä on ahdas porttimme, ei siinä, että olisi mitä näyttää, mallikelpoinen ja hyvä.

Lavean tien kulkijat etsivät helpointa tapaa ja menevät valtavirran mukana, eivätkä ota vastuuta omasta elämästään, antavat muiden sanella, mitä ja millaista on hyvä elämä. Maailma kyllä huolehtii siitä. Itsekkyys ja välinpitämättömyys ovat tämän tien kulkijoille ei vain sallittuja, vaan suorastaan ylpeyden aihe. Sielunsa kadottamiseen löytyy lukemattomia mahdollisuuksia, kuten hukkuminen rahahimoon tai viihteen pohjattomaan suohon. Kaikki on vain tässä ja nyt, tämä yksi elämä on käytettävä itselleen eläen, hauskuuden ja hyödyn  tavoitteluun, koska muuta elämää ei ole eikä tule. Jeesus varoittaa: avara portti ja lavea tie vie kadotukseen. Itsekkäästä elämästä jää lopulta jäljelle tyhjyys ja kadotettu elämä. Ilo on jotakin muuta kuin iloittelu.

Oikean portin ahtaus ja tien kapeus ei merkitse vain uskonnollisien totuuksien omaksumista ja suurta hurskautta, vaan tavallista ja arkista elämää siinä, missä sen joudumme kohtaamaan. Kaksi esimerkkiä, jotaka ovat nousseet mieleeni. Näyttää siltä, että olemme uudelleen löytämässä Jumalan myös Luojana. Hänen huolenpitonsa kuuluu myös koko luomakunnalle, kaikelle luodulla. Tuhotessamme luontoa ja elämän edellykyksiä kuljemme laveaa väinpitämöttömyyden tietä. Ilmastoteot tai niiden puuttuminen kuuluvat uskoon ja jumalasuhteeseen. Sokea rahan ja valla himo vie ihmiskunnan väärälle tielle, jotsa johtaa itsekkyys, perussynti. Tämän me näemme näin päivinä ahdistavan totena etelä-Euroopan tulihelveteissä, ja tutkijat sanovat, että tämä on vasta varoitusmerkki tulevasta. Tuho ei ole sattumaa, vaan väärän elämäntavan seuraus. Lavea tie alkaa näyttää todellisen hedelmänsä.

Joudumme myös todistamaan kansojen, ihmisryhmien ja puolueiden jakautumista ihmiskäsityksissään. Rasisimi nostaa päätään ja jakaa ihmiset heihin ja meihin. Häikäilemättömyys ja viha toisenlaisia kohtaan lisääntyy niidenkin parissa, joiden tietojensa ja uskonsa perusteella pitäisi ymmärtää ihmis- ja tasa-arvon perustava merkitys. Ihmiset sokaistuvat yhä, kuten on aina tapahtunut. Sisällämme oleva pahuu pääsee valloilleen. Lavean tien helppous vetää massat. Jeesuksen tie on toisenlainen, Hänen tulee alas, muukalaisen ja syrjäytetyn vierelle.

Olin kerran teini-ikäisenä helluntaiherätyksen telttakokouksessa Kiikassa. Olen siitä iloinen. Moni asia tuntui ensin oudolta, mutta sitten minut pysäytti kaunis puhutteleva laulu: ”Kuinka on sun sielus laita, minne kuljet matkamies, lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties, molemmat ei olla voi.” Tuossa hetkessä tajusin ensimmäistä kertaa, että jokaisen, minunkin, pitää tehdä valinta, koska on vain kaksi mahdollisuutta; mistä, miksi, mihin; Jeesus vai maailma. En silloin ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti ja vieläkin sitä kyselen. Elämä on opettanut, että tarvitsemme joka päivä anteeksiantamusta, mutta myös sen oivaltamisen, että tiemme on arkisessa elämässä Jeesuksen opetuksen seuraamista. Varmaan moni täälläkin on kokenut samaa. Portin ahtaus ja tien kapeus ei tarkoita ihmisten kiusaamista ja ilon viemistä. On vain yksi elämän tie. Jumala haluaa meille vain hyvää ja juuri siksi me tarvitsemme syntien anteeksiantamuksen, joka on kuin ehtymätön virta, joka pesee liat pois ja puhdistaa omatunnon. Syntejä ei enää ole, mutta on kysymys siitä uskonko sen koskevan myös minua. Jos ei ole Jumalaa tai en näen tehneeni mitään väärää ja synniksi kutsuttavaa, miksi tarvitsisin anteeksiantamustakaan. Jeesuksen opettaa, että rakkaus syntyy vain rakkaudesta, ja sen alkulähde on Jeesus Kristus, Jumala itse. Maailma menee vikaan ja pahaan ilman uskoa tähän. 

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia,” 2 Kor.4: 8, kirjoittaa apostoli Paavali korinton kristityille. Ahtaallakin meillä on hyvä arvopohja, joka antaa toivoa. Mikä minä olen lajittelemaan ihmisiä hyviin ja pahoihin rodun, sukupuolen, varallisuuden, oppineisuuden, lankeemusten tai minkään muun perusteella perusteella. Jumala ei tee niin. Jokaisessa meissä on vikamme ja virheemme. Jokainen ihminen on kuitenkin Jumalan silmäterä. Hän tahtoo, että minä tekisin kaikkeni sen eteen, että lähimmäiseni löytäisi uskon ja eläisi sen mukaista elämää. Pakko, tuomitseminen tai raamatunlauseiden heitteleminen ei tässä auta mitään. Jeesuksen rakkauden tulee ilmestyä. Minun, sinun ja kaikkien Jumalan lasten, kirkon tehtävä on tässä. Mikä kuuluu minulle, kuuluu myös kaikille muille. Pysähtyminen lähimmäisen luo, kuunteleminen ja auttaminen luovat iloa ja kiitollisuutta. Hymy on jo hyvän alku.  Kaikkia vaivoja emme osaa ja voi poistaa, mutta lähimmäisiä voimme  olla.

On surullista kuulla Jeesuksen arvio kaidan ja lavean suosiosta. Tahtoisimme uskoa, että ihmiset kaikkialla maailmassa ottaisivat vastaan Jeesuksen rakkauden ja uuden tien sanoman. Vielä papintyötä alkaessani luterilaiseen kirkkoon kuului  yli 90 prosenttia suomalaisista, nyt noin 60, pääkaupunkiseudulla alle 50 prosenttia. Nämäkään luvut eivät kerro koko totuutta. Jeesus sanoo, että vain harvat löytävät elämään vievän tien. Kristillisyys ei ole massojen asia. Suurten kirkkojen menestys menneinä vuosisatoina Euroopassa ja Yhdysvalloissa voi pian olla historiaa. Emme kuitenkaan saa jäädä miettimään ja surkuttelemaan tätä, vaan kirkkojen on nähtävä se haasteena. Seurakunnat tulevat löytämään uusia tapoja olla Jeesuksen asialla. Tarvitaan uutta herätystä ja selkeää työnäkyä. Portti on ahdas, mutta se on yhä auki kaikille. Tie on kaita, mutta se on avoin kuljettavaksemme taivaaseen asti.

Talkoolaiset sekä taidemaalarit Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen tekivät uuden Tyrvään Pyhän Olavin kirkon, oleellisesti se kuitenkin on vanha, koska se seisoo lujasti perustallaan. Olkoon se meille kuva kristillisestä kirkosta muuttuvassa maailmassa ja uusissa haasteissa. Jumala ei jätä kirkkoansa, Kristus on kirkon Herra.