HERÄÄMISEN ARMO – MURTUMISEN SIUNAUS

Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi…

Päivät päästään minä huusin tuskassani…

Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana. Minun elämänvoimani haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä…

Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: Tunnustan syntini Herralle. Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan..  Ps.32:1-5 

Tämä psalmi, kuten aiemmissa kirjoitelmissa olemme jo todenneet, on voimallinen kiitoksen, riemun ja ylistyksen sävyttämä todistus Jumalan anteeksiantavasta armosta ja sen vaikutuksista. Todistaja kertoo omakohtaisesta kokemuksestaan synnin ja syyllisyyden kourissa ja anteeksiantamuksen ilosta ja onnesta – todellisesta autuudesta. Autuutta on se, että on saanut syntinsä anteeksi. Noin 2500 vuotta myöhemmin Martti Luther todisti samaa painiskeltuaan pitkään kauhistuttavien omantunnon syytösten, ahdistavan syyllisyyden, helvetin pelon ja Jumalan tuomion uhan kauhuissa. Löydettyään armollisen Jumalan hän todistaa: ”Missä on syntien anteeksiantamus, siinä on elämä ja autuus.”  Tämän allekirjoittavat taatusti ne, jotka ovat tämän itse kokeneet.

Olemme jokainen luonnostamme hengellisesti kuolleita synteihimme ja rikoksiimme (Ef.2:1). Kaikki me olemme syntisiä ja syntiä tehneitä ja siksi Jumalan kirkkautta ja pyhyyttä vailla (Room.3:23). Jokainen ihminen tarvitsee pelastuksen ja anteeksiantamuksen. Kukaan ei voi kuitenkaan itseään synnin unesta herättää eikä itseään pelastaa. Jos tämä olisi ainoa totuus synnistämme, syyllisyydestämme ja hengellisestä tilastamme, tilanne olisi täysin lohduton ja toivoton. Koko Raamatun opetus, Jumalan hyvä uutinen, ilmoittaa kuitenkin vapautuksen, lohdutuksen ja toivon tien. Ilman Jumalan ihmeellistä rakkautta ja kaikkialla yltävää armoa meillä ei olisi Raamattua, ei todistuksia armosta ja anteeksiantamuksesta, ei tätä tutkisteltavaamme psalmiakaan, jossa niin kirkkaasti Jumalan valo loistaa ahdistuneen syntisen sielun pimeyteen.

Jo Raamatun alkulehdiltä saamme lukea, miten syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala itse lähtee etsimään kadonnutta ja tehdäkseen sovinnon tämän kanssa. Jumala tekee siis itse aloitteen, ensimmäisen siirron. Näin ihmiskunnan historian sisällä kulkee Jumalan pelastushistoria, joka huipentui Golgatan keskimmäiseen ristiin. Jumala itse etsii kadonneita ja herättää syntiin kuolleita antaakseen heille (=meille) armonsa.

Aina siellä, missä Jumalan pelastustekoja julistetaan, se on vastaanotettavissa uskolla. Jumala käyttää mitä moninaisempia keinoja ja tapoja, jotta langennut, eksynyt ja kadonnut voisi palata takaisin kotiin.

Synnin luonteeseen kuuluu, että syntinen ei itse useinkaan ymmärrä tai ei edes tahdo ymmärtää, kuinka tuhoisasta ”sairaudesta” on kysymys. Synti kuolettaa ja sokaisee, se sitoo ja vangitsee, se pettää ja paaduttaa. Tämän vuoksi Jumalan täytyy käyttää ”koviakin” keinoja, lain vasaraa, joka murtaa kovan suojamuurimme ja särkee itseriittoisuutemme, jotta havahtuisimme etsimään apua ja suostumaan vastaanottamaan evankeliumin lääkkeen. Tämä lääke on uskon lääke Herraan Jeesukseen Kristukseen.  Kristinoppimme tiivistää tämän ytimekkäästi: ”Jumala kutsuu meitä kun hän lain ja armon sanan kautta herättää meitä synnin unesta ja vetää meitä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa ja voimallisesti tarjoaa meille armon ja elämän Kristuksessa.”

Daavid sai kokea lain vasaran musertavat iskut. ”Niin kauan kuin minä vaikenin synistäni…ruumiini riutui ja kuihtui… päivät päästään minä huusin tuskissain…öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana”, hän valittaa.  Suuri Lääkäri oli aloittanut parantavan työnsä. Sairaus täytyi tuoda esiin ja taudin lähde paljastettava. Synti täytyi nähdä oikeassa ja totuudellisessa valossa.  Vasta kun sairaus oli tiedostettu, saattoi avun etsintä alkaa.

Daavidin todistus omasta tuskastaan on yhteinen jokaiselle heränneelle ja synninhädässä kamppailevalle.  Synti painaa raskaasti ja syyllisyys uhkaa upottaa syvyyden kauhistuttaviin kuiluihin.  Silloin käydään sisimmässä kovaa taistelua. Suostuako suuren kirurgin diagnoosiin ja antautua kipeästi leikkaavan kirurgin veitsen käsittelyyn vaiko kieltää, vastustaa ja torjua loppuun asti?

 Näissä taisteluissa ollaan kuitenkin Jumalan käsissä ja Jumalan armollisen ja pelastavan työn kohteena. Daavidinkin kohdalla taistelu päättyi antautumiseen Jumalan käsiin. Hän murtui ja nöyrtyi Jumalan edessä ja sai kokea parantavan ja uudistavan armo. Jumalan täytyi kuitenkin ensin murtaa ja särkeä hänet voidakseen armollaan ja anteeksiantamuksellaan eheyttää. Niinpä kristikansa keskuudessa puhutaankin herätyksen armosta ja murtumisen siunauksesta.

Sekä yksityinen, seurakunnallinen tai kansallinen herääminen on suuri Jumalan armoteko. Herätyksen tilassa olemme aina vedenjakajalla. Joutua kohtaamaan oma syntinsä ja syntisyytensä on aina tuskallinen kokemus. Kukaan ihminen ei sitä luonnostaan tahdo. Se synnyttää luontaista vastustusta. Monien todistus on, että ns. herätyksen tilassa he kamppailivat pitkäänkin sen kysymyksen parissa antautuako Jumalalle ja suostua Jumalan puhutteluun. Kohdata oma syntisyytensä ja omat syntinsä taivaallisessa valossa, voi olla tuskallinen prosessi. Syntinsä kohtaaminen ja sen valoon tuominen voi myös aiheuttaa seurauksia, joita ei syntinen lihamme ja itsekäs luontomme ole aina niin innokas kohtaamaan.

Herätys voi myös synnyttää vastustusta, vainoa ja vihaa. Herätyssaarnaajat eivät koskaan ole olleet suuressa suosiossa.  Israelin profeettojen kokema vastustus ja vaino sekä koko kristillisen kirkon historia todistaa tämän. Lukekaamme vaikkapa Suomen voimakkaimman hengellisen herätyksen, ns. herännäisyyden historiaa, niin havaitsemme, että tuo aika oli myös suurten hengellisten taisteluiden aikaa niin yksityisten ihmisten sydämissä kuin yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa elämässä. Herätyksellä on vastustajansa. Meidän luonnollinen syntinen olemuksemme vastustaa sitä, ja ennen kaikkea sielujemme suuri vihollinen, perkele vastustaa sitä.

Herännyt sielu kokee syvää ja ahdistavaa synnintuntoa. Se on todellista painiskelua Jumalan, sielunvihollisen, maailman kanssa. Panokset ovat suuret. Kysymyksessä on sielun pelastus, syntien anteeksiantamus, hengellisen elämän uudistuminen, Jumala suhteen korjaantuminen. Suostuminen heräämiseen tuo autuuden ja ikuisen ilon. Kieltäytymisellä ja vastustamalla ”loppuun saakka” jäädään synnin paaduttavaan valtaan ja ovi Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen sulkeutuu. Jumalan kutsuun myönteisesti vastaaminen voi tosin tuoda ihmisten hylkäämisen ja pilkan, jopa vihan ja vainon, mutta mitä se on Jumalan tuntemisen ja hänen armonsa omistamisen rinnalla? Hylkäämällä Jumalan armotarjouksen voi hetkeksi saada ihmisten hyväksynnän, mutta mitä se lopultakaan hyödyttää, jos sen seurauksena saa sielulleen ikuisen vahingon? Sen sijaan ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman” (2Kor:7:10).

Syntinsä syvästi tuntevalle ja armoa kaipaavalle, Jumalan edessä särkyneelle ja murtuneelle sielulle on annettu mitä suurimmat ja lohdullisimmat lupaukset, joihin saa turvata ja jotka täydessä uskonvarmuudessa saa omistaa. Älkäämme siis kuunnelko sielunvihollisen valheita ja omia syytöksiämme, jotka yrittävät todistaa, ettei Jumalan armo kuuluisi juuri sellaiselle syntiselle kuin minä/sinä. Nämä ovat Jumalan lupauksia kaikille vaivatuille ja kiusatuille, synninhädässä painiskeleville sieluille, jotka etsivä lohdutusta, omantunnon rauhaa ja vapautta.

”Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa” (Jes.66:2).

”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta” (Jes. 42:3).

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh.1:9).

Daavidin todistus psalmissa 32 vakuuttaa ja julistaa, että tämä on varmasti totta tänäänkin.


Lauri Lehtinen