KUULE HERRAA

Kuule Israel, minä varoitan sinua. Kunpa kuulisit minua, Israel! Muuta Jumalaa sinulla ei saa olla, vierasta Jumalaa älä kumarra Ps.81:9.

Näissä säkeissä kuulemme Jumalan sydänääniä. Hän on halunnut siunata ja johdattaa kansaansa ja osoittanut sen Israelin historiassa monen monta kertaa. Kansan vapautuminen Egyptin orjuudesta ja kansan johdattaminen pitkän erämaavaelluksen aikana on selkein ja kirkkain esimerkki Jumalan rakkaudesta, uskollisuudesta ja voimasta. Kaikki ne ihmeet ja voimateot samoin kuin kansan kohtaama kuritus ja rangaistukset, viestittävät kaikki yhtä ja samaa suurta totuutta; Jumala rakastaa kansaansa ja tahtoo sille pelkkää hyvää.  Sydän särkyneenä Jumala joutuu kuitenkin valittamaan, että kaikesta hänen hyvyydestään, varjeluksestaan, huolenpidostaan ja voimallisista ihmeistään huolimatta kansa ei ole ottanut vaaria hänen sanastaan eikä palvellut häntä ainoana Jumalanaan. Mutta yhä edelleen Jumala tarjoaa rakkauttaan ja huolenpitoaan. Hän tahtoo etsiä kadonneet lampaansa ja huhuilee heidän peräänsä. Hän tietää paremmin kuin ihminen itse, että vain Hän voi olla se, jonka yhteydessä ja jota uskoen, palvellen ja palvoen ihmisen/kansakunnan elämässä on onni ja siunaus. Kääntäessään selkänsä Luojalleen ja todelliselle Jumalalleen niin yksityinen ihminen kuin kansakuntakin, hylkää todellisen ja kestävän siunauksen elämästään.

Jumalan ja Israelin suhde perustui liittoon. Jumala lupasi omalta puoleltaan olla Israelin Jumala ja Israel puolestaan sitoutui Jumalan kansana elämään Jumalan tahdon ja käskyjen mukaan. Israelin kansan kautta Jumala tahtoi osoittaa koko maailmalle, että hän todella on JUMALA ja että hän on rakastava, armahtava, laupias, uskollinen ja pyhä. Tekstimme sanoissa kaikuukin liittoon perustuvan lain ensimmäinen käsky: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia.” Tähän käskyyn on ankkuroitu meidän elämämme perustus. Voimme varmasti jokainen omasta kokemuksestamme ymmärtää, mitä merkitsee, että jonkun yksilön tai kansan yllä lepää Kaikkivaltiaan siunaus ja varjelus. Ja vastaavasti: mitä merkitsee, että sitä ei ole?

Monta monituista kertaa Israel rikkoi tuon liiton. Jumala puolestaan piti liiton ja teki jatkuvasti kaiken mahdollisen, jotta voisi edelleen osoittaa rakkauttaan ja vuodattaa siunauksiaan. Siksi Hän varoittaa tämänkin psalmin kautta jokaista sen lukijaa kuin koko kansakuntaa epäjumalanpalvelemisesta ja sen tuhoisista seurauksista.

Jos joku valitsee itselleen ”toisen jumalan”, hän valitsee elämän, josta elävä Jumala on työnnetty syrjään. Sellainen elämä on jo itsessään suuri rangaistus. Jokainen, joka on omalla kohdallaan kulkenut tien, johon Jumala ei kuulu, tietää mistä on kysymys. Ilman Jumalaa ihminen on sekä moraalisesti että hengellisesti eksyksissä. Hän ei löydä elämälleen sisäistä rauhaa eikä tarkoitusta. Syyllisyys ja alituinen levottomuuden ja tyhjyyden tunto ahdistaa. Tyydyttävää ratkaisua kuolemanpelkoon ei ole. Viimeisen tuomion ajatus kauhistuttaa. Tämän maailman jumalat, raha, nautinto ja valta ei tyydytä ja himot orjuuttavat ja tuhoavat elämää. Tällainen elämä ei ole hyvän ja rakastavan Jumalan tarkoittamaa onnellista ja yltäkylläistä elämää. Siitä puuttuu Jumalan siunaus.

Koko langenneen ihmiskuntamme olemassaolon ajan ihmisellä on ollut unelma täydellisestä vapaudesta ja riippumattomuudesta. On haluttu olla vapaita kaikista ulkopuolisista säädöksistä ja käskyistä. Jumala ja hänen käskynsä ja palvelemisensa on koettu suurimmaksi vapautta rajoittavaksi tekijäksi. Ei Jumalaa, ei käskyjä, ei moraalia on ns. vapaan ihmisen tunnuslause. Ihmisen täytyy saada itse olla oma jumalansa, itse päättää oma moraalinsa ja oikeansa ja vääränsä. Kukaan ei saisi olla ihmisen yläpuolella eikä missään nimessä kenenkään tarvitsisi joutua vastaamaan jollekin Jumalalle tekemisistään tai tekemättä jättämisisitään. Tämän on ajateltu olevan onnea ja todellista vapautta. Tällaista oppia ja maailmakatsomusta meille tyrkytetään tänään kaikkialla. Se on saanut sijaa mediassa, politiikassa ja se on tunkeutumassa jopa kristilliseen kirkkoonkin.

Millaista on sitten todellisuudessa sellaisen ”vapaan” yhteiskunnan elämä, josta Jumala on työnnetty syrjään. Raamattu antaa meille useita selkeitä kuvauksia tästä. Katsomme Raamatun alkulehtiä, joissa meille kerrotaan ihmiskunnassa vallitsevasta ”vapaudesta”: ”Siihen aikaan turmelus levisi maassa Jumalan silmien alla ja väkivalta täytti maan. Kun Jumala katseli maata, hän näki, että turmelus vallitsi kaikkialla, sillä ihmiset kuluttivat elämänsä pahuudessa” ( 1 Moos.6:11-12, ks. myös 5-7).  Toinen kuva Paavalilta: ” Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia! (2 Tim.3:1-5).

Nämä kertomukset ihmiskunnan historian alkulehdiltä ja sen loppuhetkistä kuvaavat sitä langenneen ihmisen ihannetilaa, jossa halutaan saada olla itse oma jumalansa ja elää miten itse tahtoo, elää ilman vastuuta Jumalalle ja lähimmäiselleen. Tästä langenneen ihmiskunnan rajoittamattoman vapauden ihannetilasta on aina seurannut sanoin kuvaamaton moraalinen turmelus ja väkivalta. Liekö se sitten todellisuudessa kenellekään onnen ja rauhan aikaa?

Jumala ei salli pilkata itseään iäti eikä salli pahuuden jäämistä ilman tuomiota. Vaikka hän on kärsivällinen ja pitkämielinen pahuudella on rajansa ja aikanaan siitä tehdään loppu. Ensimmäinen globaali loppu tuli vedenpaisumuksen muodossa ja viimeinen tulee Kristuksen ilmestyessä ja viimeisellä tuomiolla.

Mutta emme voi katsoa Israelin kansan kohtaloa ja historiaa emmekä muidenkaan kansojen elämää vain ulkopuolisen silmin, ikään kuin katsomosta. Me olemme sekä Suomen kansana että yksityisinä henkilöinä mukana samassa suuressa draamassa. Uskon, että jokainen, joka on tarpeeksi rehellinen, tunnustaa Jumalan merkityksen ja siunauksen oman kansamme historiassa. Ei ole itsestään selvää, että esim. itsenäisyys ja kansallinen hyvinvointi ovat asioita, jotka olisivat joka tapauksessa olleet osamme, tukeuduimme sitten Jumalaan tai emme. Kristikansa tunnustaa, että kaikki inhimillinen hyvä ja varjelus, joka on maatamme kohdannut, on Jumalan siunausta ja suurta armoa. Suomessa on jo satojen vuosien ajan turvauduttu Jumalaan ja luotettu hänen sanaansa. Siitä on koitunut meille nuo runsaat siunaukset, joiden hedelmistä saamme yhä tänäänkin nauttia. Mutta tämä ei ole itsestään selvää ja automaattista. Emme voi tuudittautua ajatukseen, että tämä kaikki oikeutetusti kuuluu meille ja että kaikki on hyvin, jos samalla käännämme Jumalalle selkämme.

”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet”, saarnasi Paavali ateenalaisille (Ap.t.17:26-27).  Tässä Paavali nostaa esiin jo Vanhassa testamentissa esiintyvän ilmoituksen, jonka mukaan kansojen kohtalot, ajat ja rajat ovat Jumalan käsissä. Hän kansojenkin Herra ja hänen päämääränsä kaikkia kansoja koskien on, että ne löytäisivät hänet ja hän saisi olla jokaisen kansan, kansakunnan ja luomansa yksilön todellinen ja oikea Herra ja Jumala. Jos itsenäisyys, ajat ja rajat ovat Jumalan armoa ja lahjaa siten, että siihen liittyy Jumalan etsiminen, löytäminen, tunteminen ja totteleminen niin silloinhan on mahdollista, että Jumala voi ottaa lahjansa ja armonsa myös pois. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti siten, että jos kansa päättääkin selvitä ilman Jumalaa, hylkää hänen sanansa, kieltää hänen lakinsa ja mitätöi hänen tahtonsa, Jumala sanoo vain: ”Tapahtukoon siis teidän tahtonne!” Tällä tavoin ”omilleen jätetty”, jumalattomaksi kääntynyt ihmiskunta tai kansakunta ei niitä siunausta millään elämän alueella. Historia todistaa meille tämän. Voimme nähdä tämän myös omassa ajassamme. Katsokaamme vain niitä kansoja ja kansakuntia, joiden elämässä, valtiomuodossa, hallinnossa ja uskonnossa ei ole sijaa Raamatun Jumalalle. Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti elää esim. Pohjois- Korean ateistisen diktatuurin alla tai Iranin totalitaarisen uskonnollisen pakkopaidan alaisena? Jostakin kumman syystä ateistit eivät ryntää Pohjois- Koreaan eivätkä länsimaiset islamia puolustavat poliitikot ja mediaväki riennä sankoin joukoin Iraniin.

Psalmimme varoituksesta kuultaa kyyneleet. Miten suuri ahdistua rakastavalla Jumalalla onkaan kansastaan ja lapsistaan, jotka ovat kääntymässä hänestä, hylkäämässä hänen rakkautensa ja kieltäytymässä vastaanottamasta kaikkia niitä hyviä siunauksia, joita Jumala on sille vastaisuudessakin varannut. ”Avaa suusi, niin minä annan mitä tarvitset”, lupaa Hän (j.11). Vain elävä ja kaikkivaltias Jumala voi luvata tämän ja myös pitää lupauksensa.  Mitä Israel vastasi? ”Mutta kansani ei kuullut minun ääntäni, Israel ei halunnut totella” (j.12). On kuin Jumalan sydän olisi särkynyt tuhansiksi paloiksi, kun hän valittaen toteaa: ”Siksi minä hylkäsin sen, jätin se paatuneen sydämensä valtaan, kulkemaan oman ymmärryksensä varassa” (j.13).  Jumala joutui rankaisemaan kansaansa ja rangaistus alkoi siitä, että Israel sai mitä halusi. Jumala jätti sen omilleen. Seurauksena oli kaikkinainen jumalattomuuden kasvu, kiinnittyminen aineelliseen hyvinvointiin, rahaan ja kauppaan, nautintoihin ja paikoin räikeä epäjumalanpalvelus. Kaiken tämän lopputuloksena oli kansan joutuminen vieraan pakanavallan alaisuuteen ja pakkosiirtolaisuus Babyloniassa. Rangaistus tuli, jotta kansa puhdistuisi. Israelin oli opittava ”kantapään kautta” mikä ja kuka oli sille hyväksi ja todelliseksi siunauksen lähteeksi.

Onko tässä sanomaa meidän ajallemme, meidän kansallemme, meille itse kullekin? Mikä on kansamme hengellinen ja moraalinen tila? Kuka tai mikä on Suomen kansan ja Suomen kirkon ja sen päättäjien ja johtajien Jumala? Tarvitsemmeko tätä varoitusta? Ja jos tarvitsemme, kuulemmeko sitä? Mikä on minun hengellinen tilani? Kestääkö vaellukseni Jumalan edessä? Tarvitseeko minunkin tehdä parannusta?

Kansaamme on siunattu monilla ns. kansallisilla herätyksillä, joiden merkitys on ollut ja edelleen on mittaamaton. Ne ovat antaneet kansallemme moraalista selkärankaa ja iskostaneet lukemattomiin sukupolviin syvän tietoisuuden Jumalasta, jonka varaan ja varjelukseen pieni ihminen ja pieni kansa on voinut turvallisin mielin itsensä jättää.  Vaaran ja ahdistuksen vuosina on maassamme rukoiltu paljon ja turvattu Jumalaan totisella ja hartaalla sydämellä. Tuskin vielä pari vuosikymmentä sitten kukaan olisi kuvitellut, että tulee aika, jolloin suvivirren veisu koulun päättäjäisjuhlassa tulee kiistanalaiseksi ja että Raamatun siteeraamisesta joutuu ylimpien oikeusviranomaisten johdosta syytetyn penkille. Tähän on tultu. Olemme kuin olisimme psalmin kirjoittajan ajan Israelissa. Jumalinen kansa kääntyy jumalattomuuteen. Varoituksen sanoja on annettu ja varmasti Jumala armossaan antaa niitä vielä paljon ja voimallisimmin lisää, jotta kääntyisimme takaisin hänen puoleensa. Yksi asia on varma; Jumala ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen (2Piet.3:9).

Vuosikymmenten ajan on kirkkokansa veisannut Väinö Malmivaaran voimallista virttä: ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen. Se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen” (VK 504:1). Enää ei riittäne, että pyydämme tätä vain nuorillemme. Me kaikki tarvitsemme tätä. Pyytäkäämme em. virren sanoin armoa itsellemme ja kansallemme, etteivät synnin, väkivallan, laittomuuden, saastaisuuden ja kaikkinaisen jumalattomuuden laineet pyyhkisi ylitsemme: ”Et, Herramme kuoleman valtojen nyt salline kansaamme voittaa, kuin ennenkin virvoitusaikojen soit tulla ja armosi koittaa…Oi Kristus, nyt kanssamme rukoile, ja Isäsi sinua kuulee. Niin saapuvat herätysaikamme ja taivaasta maan yli tuulee” (säk.3,6).


Lauri Lehtinen