LÄPI PIMEÄN LAAKSON

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Ps. 23:4

Tähän asti lammas on todistanut hyvästä paimenestaan muille. Sen sydän on pakahtumaisillaan ylistäessään omaa paimentaan, jonka hoivissa se on saanut kaiken tarvitsemansa. Ehkä itsekään sitä huomaamatta, aivan kuin luonnostaan, lampaan puheen kohde muuttuu. Nyt se ei puhukaan enää muille lampaille vaan itse paimenenelle. Se alkaa kertoa paimenelleen, kuinka hyvä sen on olla sellaisen paimenen rakkauden ja huolenpidon alla. Hurmioitunut ylistys, suuri kiitollisuus ja syvä turvallisuuden tunne ovat kuultavissa, kun se kääntää huomionsa muista lampaista ja suuntaa sanansa paimenelle itselleen.

Jumalan lapsen ja Jumalan välinen kanssakäyminen on kaksisuuntaista. Jumala puhuu meille Raamatun kautta, jota Pyhä Henki opettaa, muistuttaa ja kirkastaa. Me taas saamme puhua Jumalalle sydämen rukouksella. Mitä aidompi ja syvempi suhde meillä on Jumalaan, sitä luonnollisempaa meille on viedä kaikki asiamme Jumalan eteen.  Tällä tavoin kristitty elää jatkuvasti rukouksen hengessä ja keskusteluyhteydessä Jumalan kanssa. Ne ovat niitä päivittäisiä arjen keskeltä nousevia huokauksia, välittömiä avunpyyntöjä ja spontaaneja ilon, riemun, kiitoksen ja ylistyksen ilmauksia, joita äänettömästi (ja joskus myös äänekkäästi) lähetämme Jumalalle tiettäväksi. Erikseen ovat sitten ne hetket, jolloin tietoisesti koemme tai tunnemme aivan erityisesti rukoilevamme. Kysymys on kuitenkin aina siitä, että tahdomme puhua Jumalalle ja tunnustamme olevamme kaikessa riippuvaisia vain hänestä.  Psalmimme lammas toimi juuri näin. Sille oli täysin luonnollista lähestyä paimentaan ja hetkessä suunnata sydämensä tunteet ja huultensa puhe suoraan hänelle.

Jeesus opetti juuri tätä. Hän kertoi, että meidän taivaallinen isämme kyllä tietää mitä tarvitsemme ennen kuin anommekaan. Siitä huolimatta hän kehotti meitä rukoilemaan ja aloittamaan rukouksemme sanoilla: ”Isä meidän.”  Yhtä lailla kuin inhimillinen isä haluaa kuulla lapsensa puhuvan hänelle, niin tahtoo Jumalakin taivaallisena Isänä kuulla lastensa äänen, halut ja toiveet. Onkin sanottu, ettei Jumala tahdo meistä ensisijaisesti työntekijöitä, palvelijoita tai edes seuraajia vaan lapsia, ystäviä. Hän tahtoo henkilökohtaista yhteyttä ja kanssakäymistä kanssamme. Kun opimme tuntemaan Jumalaa yhä paremmin ja luottamaan kaikessa häneen yhä syvemmin, sitä luonnollisempaa on silloin meille jatkuvasti puhua sydämissämme Jumalalle. 

 Runoilijamme uskoo elämänsä paimenen, Herran, käsiin. Hän luottaa paimeneensa kaikkein kauhistuttavammassakin tilanteessa. Vaikka tie veisi pimeään laaksoon, kuoleman varjon laaksoon, hän tietää olevansa turvassa. Paimenella on kaikki tarvittavat välineet suojella ja varjella lammastaan. ”Suojelet kädelläsi, johdatat paimensauvallasi”, iloitsee lammas ja osoittaa näin syvän luottamuksensa paimenen huolenpitoon. Ajatus on se, että paimenen sauva sekä tämän voimakas käsi (ed. käännös käytti sanaa vitsa) ovat niitä välineitä, joita paimen voi käyttää vihollisen uhatessa. Sanatarkasti puhutaan nuijasta, joka paimenen kädessä on tehokas väline puolustautumiseen.

Pimeä laakso on kauhistuttava ja yksinäinen paikka. Se on täynnä vaaroja ja varma tuho puolustuskyvyttömälle lampaalle. Yksin se ei selviä. Paimen on sen ainoa apu, toivo ja lohtu.

Kristityn elämä on kulkemista tämän kuoleman varjon laakson läpi. Synti, maailma ja sielunvihollinen uhkaavat ja vaanivat meitä jatkuvasti. Oman voimamme on täysin riittämätön kukistamaan ja voittamaan näitä vihollisia. Mutta eipä meitä ole jätetty vaeltamaan ja taistelemaan yksin. Hyvä paimenemme Jeesus on alati kanssamme ja hän myös varustaa meidät ”sisältäpäin” antamalla oman Henkensä sydämemme, voimaksi elämäämme. Näin Jeesuksen kanssa ja Pyhän Hengen voimassa voimme kulkea läpi eteen tulevista pimeistä laaksoistamme. Kun Jeesus on matkakumppanimme, oppaamme ja paimenemme, ei meidän tarvitse pelätä mitään pahaa. Mikään eikä kukaan ei voi tehdä meille mitään sellaista, joka ei olisi Jeesuksen sallimaa. Tämä on ollut kautta aikojen ja on yhä tänään Jumalan lasten toivo ja lohtu silloinkin, kun inhimillisesti näyttää siltä, että ”pimeä laakso” nielaisee meidät syvyyden syövereihinsä. Silloinkin Jumalan lapsi jättää itsensä hyvän paimenensa käsiin.

Kun tulee viimeinen pimeä laakso, tuo kuoleman varjon laakso, kuinka moni onkaan saanut lohtua juuri psalmin 23 sanoista. Hyvä paimen johtaa omansa viimeiselle portille ja avaa sen. Silloin on matka saanut täällä loppunsa ja taivaan laitumet, joiden ihmeellisyyksiä emme täällä osaa edes kuvitellakaan, avautuvat edessämme. Ja ennen kaikkea silmämme saavat silloin katsella Häntä, jonka kanssa uskossa saimme matkaa tehdä. Usko muuttuu näkemiseksi ja toivo täyttymykseksi.

Ainakin vanhempi polvi Suomen kristikansasta on tietoinen Paavo Ruotsalaisen  kuolinvuoteen kokemuksista, viimeisistä kuoleman varjon laakson kauhistuksista. Onhan siitä tehty oopperakin ”viimeiset kiusaukset”. Kerrotaan kansantarinaa, että Paavon maatessa kuolinvuoteellaan ja kärsiessään epäilyksistä uskonsa vahvuudesta ja armon riittävyydestä muuan talonmies oli metsässä halkoja hakkaamassa. Hän kuuli puiden latvuksista oudon äänen ja havaitsi pahojen henkien rientävän yli metsän suurella nopeudella. ”Minne matka?”, oli mies kysynyt. ”Koettelemaan Paavo Ruotsalaisen uskoa”, oli vastaus. Mies jatkoi töitään, kunnes puun latvuksista kuului jälleen tuttu ääni. Henget palasivat. ”Kuinka kävi?”, huusi ukko. ”Huonosti kävi”, vastasivat henget. ”Se pahalainen turvasi armoon.” Hyvä paimen ei jättänyt omaansa yksin. Hänen armonsa oli ja on suurempi kuin meidän syntimme. Hänen sovitustyönsä läpi eivät omantunnon kauhistukset, vihollisen syytökset eivätkä pahan palavat nuolet pääse. Paimen puolustaa omiaan loppuun asti eikä mikään eikä kukaan voi riistä Häneltä hänen omiaan. Armo pitää Jumalan lapsen pään pinnalla hänen ylittäessään viimeistä virtaa. Paimen kantaa lapsensa kotiin.

Näin saamme siis laskea kätemme paimenen käteen, puhua hänelle täydellä uskon luottamuksella ja sydän täynnä iloista kiitollista lausua hänelle: ”Kun Sinä olet minun kanssani, en minä pelkää mitään pahaa!”          


Lauri Lehtinen