10. LUKU - SUURI FINAALI

MINÄ USKON SYNTIEN ANTEEKSIANTAMISEN, RUUMIIN YLÖSNOUSEMISEN JA IANKAIKKISEN ELÄMÄN

”Katsokaa kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. Rakkaat ystävät, jo nyt olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on” (1 Jh.3:1-2).

”Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin” (Ilm.21:14).

JUMALAN LAPSET – ARMAHDETUT SYNTISET

Ihmisen suurin kärsimys on synti. Synnistä seuraa syyllisyys ja Jumalan tuomio, kuolema (kuolemalla kuoleminen, 1 Moos.2:17 v.33). Kuoleminen on siis monitahoinen prosessi, joka on synnin seurausta. Ensimmäinen kuolema on ero Jumalasta eli hengellinen kuolema. Eläessämme voimme olla kuolleita synteihimme ja rikoksiimme (Ef.2:1b).

Huomatkaamme, että kaikki Uuden testamentin kirjeet ovat kirjoitetut joukolle, jonka kaikki ovat olleet kuolleita synteihinsä ja rikoksiinsa on heidän syntinsä käsitelty ja pyyhitty pois Jumalan silmistä. ”Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden”, kirjoittaa apostoli Johannes (1 Jh.2:12). Nimi, josta hän puhuu, on tietenkin Jeesus, jonka sovitustyön merkitystä sekä hän että kaikki muukin Uuden testamentin kirjoittajat käsittelevät. Itse asiassa kaikki Raamatun kirjoitukset keskittyvät Jeesukseen ja hänen ristinkuolemaansa, sovituskuolemaansa.

Johannes painottaa voimakkaasti, että hänen kirjeensä vastaanottajat ovat todella Jumalan lapsia. Synti ei enää erota heitä Jumalasta. He ovat tunnustaneet syntinsä ja Jeesuksen, Jumalan Pojan, veri on puhdistanut heidät kaikesta synnistä ja vääryydestä. Näin he ovat saaneet syntinsä anteeksi ja ovat nyt saaneet Jumalan lapseuden (1 Jh.1:7-9, 3:1-2a).

Koko Raamattu julistaa, että sen, minkä synti rikkoi, se Kristus eheyttää. Näin Jeesuksessa ja uskon kautta häneen on voitettu ensimmäinen kuolema. Voimme kuvata sitä seuraavasti:

Synti > hengellinen kuolema, ero Jumalasta
Jeesus > hengellinen elämä, yhteys Jumalaan, Jumalan lapseus

Käsittelemässämme uskontunnustuksen jaksossa luomme katseemme taaksepäin, Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen ja tunnustamme nyt todeksi niiden todellisen merkityksen, syntien sovituksen ja anteeksiantamisen. Uskossa Jeesukseen voimme täydellä sydämen varmuudella olla vakuuttuneita tästä tosiasiasta omalla kohdallamme. Ei siksi, että me olisimme jotenkin siihen vaikuttaneet tai että jollakin tavalla olisimme sen ansainneet vaan siksi, että Jumala, joka on totinen (lue totuudellinen) on sen itse sanonut ja itse sen vakuuttanut. Tunnustamme siis uskovamme Jumalaa ja Jumalan sanan ilmoitukseen.

MITÄ MEISTÄ TULEE

Ihminen luotiin ruumiiksi, sieluksi ja hengeksi. Tällaisena kokonaisuutena hän on iankaikkisuusolento. Syntiinlankeemuksen seurauksena myös ajallinen eli ruumiillinen kuolema tuli murtamaan sekä iankaikkisuuden täällä ajassa että ruumiin ja sielun yhteyden. Elävän Jumalan ja elämän lähteen suunnitelmiin ei kuulunut luoda kuolemaa eikä kuolevaista. Kuolema on vihollinen (1Kor.15:26). Tämä on siis toinen kuolema, ruumiillinen kuolema. (Eräässä mielessä kuolema on ihmiskunnalle myös siunaus, sillä se estää ja torjuu synnin valtaa ja voimaa. Ajatelkaamme, jos kaikki maailman hirmuhallitsijat, sarjamurhaajat yms. eläisivät yhä tänäänkin keskuudessamme).

Jeesuksen sovitustyön täytyy siis koskea myös ruumista. Jeesuksen ylösnousemus kuolleista on myös Häneen uskovan ylösnousemus.  Johannes ilmoittaa, että ruumiimme ei ainoastaan nouse kuolleista Kristuksen tullessa vaan että silloin muutumme hänen kaltaisekseen (1 Jh.3:3). Tämä on ihmeellinen ja suuri salaisuus, jota ei voi nykyisistä olosuhteista käsin mitenkään päätellä.  Vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.

Ajatelkaamme keskivertoa jumalanpalvelusta tai seurahetkeä. Sinne kokoontuneesta uskovien joukosta, tavallisista ihmisistä, joiden ulkoinen muoto on samanlainen kuin muidenkin, ei voi vetää millään muotoa sellaista johtopäätöstä, että se joukko olisi eräänä päivänä kirkastunut ja Kristuksen kaltainen (ks. myös 1 Kor.15:50-58). Tämä perustuu yksin Jeesuksen ristin työn ja ylösnousemuksen voimaan, joka uskolla on vastaanotettu. Jumalan lapset tietävät nousevansa kerran kuolleista ja pukeutuvansa kuolemattomuuteen.

Uskovien muuttuminen Kristuksen kaltaisiksi ja heidän kokoontumisensa Kristuksen luo, on epäuskoiselle maailmalle hämmästystä aiheuttava tapaus. ”Kun hän sinä päivänä tulee, että hän kirkastuisi pyhissänsä ja olisi ihmeteltävä kaikissa uskovissa, sillä te olette uskoneet meidän todistuksemme”, kirjoittaa Paavali (2 tess.1:10). Se pieni uskoviksi tunnustettu ja usein pilkattu ja parjattu joukko saakin sinä päivänä tuon arvaamattoman kunnian ja ikuisen pelastuksen. Voi olla, että monien mielestä tuo eikä tuokaan kristitty veli tai sisar ole sitä ylipäätään ansainnut. Miksi hän enkä minä? Salaisuus piilee, niin kuin hyvin tiedämme, yksin Kristuksessa, yksin armossa ja yksin uskossa. Tuo henkilö, joka ansaitsemattomasti korotetaan sellaiseen kunniaan, tunnustaa varmasti, että nimenomaan ansaitsemattomasti se hänen kohdallaan tapahtuukin. Siksi hän onkin tarttunut Kristuksen ansioon, jota Jumala armossaan on jokaiselle syntiselle tarjonnut. Suurin hämmästyksen ja ihmettelyn aihe on kuitenkin lopulta siinä, että minä/sinä olemme kirkastettujen pyhien joukossa.

Uskontunnustuksessa tunnustamme tämän ylösnousemuksen todellisuuden ja Kristuksen voiton toisesta kuolemasta, ruumiillisesta kuolemasta. Tämä synnin ja kuoleman ruumis jää kirjaimellisesti tänne alas. Kristitty nousee ylös uudessa ja kirkastetussa ylösnousemusruumiissa, jota ei enää synti vaivaa, ei saatana kiusaa eikä kuolema uhkaa.

Jeesuksen voiton toisesta kuolemasta voimme siis kuvata näin:

Synti > ruumiillinen kuolema, kuoleman tuhoavat voimat

Jeesus > ylösnousemus kuolleista, Kristuksen kaltaisuus

IANKAIKKINEN ELÄMÄ

Jumala on elävä, elämä, rakkaus ja valo. Kuolema on elämän vastakohtaa ja pimeyttä. Kolmas kuolema on iankaikkinen kuolema, kadotus. Kadotus on siis ikuista eroa elävästä ja rakastavasta Jumalasta. Se on paikka tai olotila, joka on täydellisesti Jumalan hylkäämä. Se on ikuista kuolemista ilman toivoa valosta, rakkaudesta ja elämästä. Se on Jumalan vihan kohtaamista ja sen seurauksien kantamista. Raamattu puhuu tulisesta järvestä, itkusta ja hammasten kiristyksestä (Ilm.20:15).

Jeesus ei tullut meitä tuomitsemaan vaan pelastamaan. Hän tuli sovittamaan syntimme ja lunastamaan meidät elämää tuhoavien ja kadottavien voimien vallasta. Hän tuli, jotta meillä olisi todellinen yhteys Häneen ja Jumalaan, Isään.  Kertaamme vielä ns. pienoisevankeliumin, joka kaikessa lyhykäisyydessään ilmaisee tämän niin yksinkertaisesti, että lapsikin voi sen käsittää: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Jh.3:16). Kadotuksen vaara ja mahdollisuus on siis olemassa mutta uskossa Jeesukseen se poistuu.

Synti> ikuinen kuolema tuomio ja kadotus

Jeesus > ikuinen elämä, Taivas

Iankaikkista elämää on tavallisen kuolevaisen vaikea hahmottaa. Elämä taivaassa on enemmän kuin päättymätön kesäloma. Se on jotakin ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1Kor.2:9).

Ilmestyskirja, joka avaa meille näkyjä taivaasta, puhuu sekin usein kuvakielellä. Taivaan kirkkaus, puhtaus, pyhyys, Jumalan kunnia ja Kristuksen ihanuus on vaikea pukea sanoiksi. Taivas on täynnä kiitosta, riemua ja ylistystä. Uudessa maassa ja taivaassa perille päässeet pyhät ovat Jumalan kasvojen edessä palvellen ja palvoen Jumalaa ja ”teurastettua Karitsaa” eli Jeesusta (Ilm.5:12-14).

Ilmestyskirjan loppuluvut (21,22) kuvaavat Taivaan autuutta ja riemua; esim: ”Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm.21:3-4). Huomaa rakas kristitty veljeni ja sisareni: JUMALA ITSE PYYHKII SISLMISTÄMME JOKAISEN KYYNELEEMME! Kuinka lohduttava tämä onkaan.  Luokaamme siis silmämme siihen, mikä on tuleva, ei vain tähän, joka on katoava: ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti”, lohduttaa ja rohkaisee Paavali (2Kor.4:17-18).

Jumalan luodessa uudet taivaat ja uuden maan on ensimmäisen luomisen jälkeiset traagiset tapahtumat sovitettu ja korjattu. Viimeisellä tuomiolla tapahtuu lopullinen oikeudenjako. Paha ei tule koskaan saamaan viimeistä sanaa eikä lopullista voittoa.

Uskontunnustuksessamme tunnustamme, että kaiken sen valossa, mitä tunnustus on viimeistä edelliseen sanaan ilmaissut, on Jumalan lapsen lopullisena päämääränä iankaikkinen elämä ja että tämän pitäisi olla jokaisen ihmisen tärkein asia. Evankeliumin julistuksen kautta Jumala kutsuu ja johtaa omaksi kuvaksi luomaansa ihmistä takaisin itsensä luo. Niinpä Jumalan lapset tekevät matkaa laulaen: ”Taivas on uskoni määrä, matkalle en tahdo jäädä.”

PÄÄTÖSSANAT

Olemme nyt saaneet päätökseen uskontunnustamme käsittelevän luentosarjan. Ehkä olemme saaneet ymmärrystä ja uskollemme vahvistusta näihin perusasioihin syventymällä ja samalla käsittäneet miten tärkeätä on pitää kiinni uskomme perusasioista.

Olemme siinä varmassa vakaumuksessa, että nämä asiat ovat ns. luovuttamattomia totuuksia, joita ei voi kieltää, ottaa pois tai tulkita muutoin kuin kirjaimellisesti. Mitä jäisi uskostamme jäljelle, jos kieltäisimme Jumalan olemassaolon tai hänen luomistyönsä? Entä jos emme saisi/voisi uskoa Jumalaan taivaallisena isänämme? Tai jos kieltäisimme Jeesuksen täyden inhimillisyyden tai täyden jumaluuden? Riittäisikö vain poikkeava ihminen palvontamme kohteeksi ja syntiemme lunastajaksi? Entäpä jos Jeesus ei noussutkaan kuolleista? Mihin me silloin voisimme ankkuroida silloin toivomme iankaikkisesta elämästä? Hallitseeko Jeesus nyt taivaasta käsin koko maailmaa ja onko hänellä kaikki valta? Jos ei niin mistä voimme saada voiman ja lohdun joutuessamme uskomme tähden vainon ja vihan kohteeksi? Mikä olisi tulevaisuutemme toivo, ellei Jeesus kirjaimellisesti tulisikaan takaisin? Miten voimme elää todellista hengellistä yltäkylläistä elämää, jos Pyhä Henki olisi vain jokin persoonaton voimavaikutus?  Entäpä jos usko syntien anteeksiantamukseen olisikin vain hurskas toive? Jo nämä kysymykset paljastavat, että uskontunnustuksessa lausutut ilmaisut ovat kuin helminauha, jossa jokainen helmi liittyy seuraavaan niin, että ottamalla yhden pois koko ketju särkyy. Me tunnustamme uskovamme kaiken!

Johtakoon siis uskontunnustuksemme meitä syventymään jatkuvasti Jumalan sanan suuriin salaisuuksiin ja pitämään niistä täydessä uskonvarmuudessa kiinni, sillä Jumalan sana on elävä sana ja elämän sana.