Uutiset

Lue viimeisimmistä tapahtumista Sastamalan seurakunnan alueella.

Uutislistaukseen

Piispa Matti Repo saarnatuolissa puhumassa yleisölle Tyrvään kirkossa.

Piispa Matti Repo saarnasi Tyrvään kirkossa 2.8.2020

3.8.2020 11.52

Sastamalan seurakunnassa vietettiin piispanmessua sunnuntaina 2.8.2020. Tyrvään kirkon messussa saarnasi Tampereen piispa Matti Repo. Pyhän aiheena oli totuus ja harha. Messun teemana oli myös Pyhän Olavin muistopäivä. Nämä aiheet yhdistyivät hienosti piispan saarnassa jonka voit lukea täältä.

Totuutta ja harhaa, pyhyyttä ja pahuutta

2.8.2020

Saarna Sastamalassa Tyrvään kirkossa P. Olavin päivän muistoviikolla 2.8.2020

 

Evankeliumi Matteus 7: 13-14

Jeesus sanoo:

”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”

 

Rakkaat seurakuntalaiset. Jo toista kertaa tänä vuonna saan vierailla Sastamalassa ja toimittaa messun tässä Tyrvään kirkossa. Puoli vuotta sitten emme vielä helmikuussa arvanneet, että kohta olisivatkin kirkonmenot pitkään vain virtuaalisesti seurattavissa. Korona-aika ajoi kristityt koteihinsa osallistumaan jumalanpalveluksiin radion, television tai internetin välityksellä. Pikkuhiljaa on päästy takaisin, ja tämän kuun alusta on maassa jälleen lievennetty kokoontumisrajoituksia. Mutta edelleen tulee olla varuillaan ja pitää huolta käsihygieniasta ja turvaväleistä, niin myös kirkossa. Se ei olekaan aivan helppoa, kun mieli tekisi elää niin kuin normaali tapa oli, kokoontua rauhassa, kätellä ystäviä ja olla vaikka tungoksessa joutumatta olemaan peloissaan.

Pikkuriikkinen virus ei ole kadonnut, se on vain mennyt piiloon lymyilemään. Euroopassa tartuntatapaukset ovat nousussa, mutta silti kuulemme uutisia mielenosoituksista, joissa vastustetaan rajoituksia. Ihan kuin viranomaiset nyt kiusallaan ihmisiä ja yhteiskuntaa suojelisivat. Epäillään, että varoitukset ovat turhaa liioittelua ja kontrollinhalua. Jotkut vielä käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja levittävät tarkoituksella hämmennystä pyrkimällä sekoittamaan totuutta ja harhaa. Uutista ja valeuutista tulee monesta tuutista. Miten siinä tavallinen ihminen pystyy tekemään perusteltuja ratkaisuja, kun ei hänellä ole mahdollisuutta tietää, missä virus luuraa ja missä siitä voi saada tartunnan.

Totuus ja harha. Vastakkaiset sanat, kuin yö ja päivä tai kuin tuli ja vesi. Helppo erottaa toisistaan, ainakin periaatteessa. Mutta eikö yön ja päivän välissä ole hämärä hetki, illan sinistys ja aamun sarastus? Ja eikö tuli voi kuumentaa veden aivan polttavaksi? Niin kuin näidenkin vastakohtien välillä on alueita, joissa ne menevät päällekkäin ja ovat jollain tavoin kumpikin yhtä aikaa voimassa, myös totuus ja harha kietoutuvat toisiinsa niin, ettei toista aina voi erottaa toisen alta. Ehkä näin lienee totuuden ja harhan kanssa useimmissa tapauksissa, aina on totuuteen sekoittunut jotain, mikä ei täysin pidä paikkaansa, ja aina on valheeseenkin sekoittunut tippa totuutta; eihän sellaiseen muuten kukaan uskoisikaan.

Miten onnellista olisikaan, jos totuus ja harha olisi aina selvästi erotettavissa! Jokaisesta kuullusta puheesta saattaisi heti sanoa, kannattaako sitä kuunnella hetkeäkään pidempään, tuleeko sieltä asiaa vai pelkkää puppua. Jokaisesta ihmisestä voisi oitis päätellä, onko tämä valehtelija ja harhaan johtaja vai asiansa hyvin tunteva ja oikeaan suuntaan ohjaava.

Vai olisiko tällainen mustavalkoisuus sittenkään hyväksi? Eikö se vain pahentaisi ihmisten riitaisuutta, loukkaantumista ja vastakkainasettelua eli polarisaatiota, kuten nykyään sanotaan kärjistyneestä poliittisesta tai eettisestä keskustelusta, jota käydään vaikkapa sosiaalisessa mediassa? Ei, kyllä ihmisen on vain opittava elämään sen kanssa, että asioissa yleensä on kaksi puolta sekoitettuna. Arkielämän ilmiöt eivät yleensä ole yksinomaan hyviä tai pahoja, yhtä vähän kuin ihmiset ovat vain hyviä tai pahoja. Jokaisessa on hyviä ominaisuuksia, ja jokainen kykenee tekemään pahaa omista itsekkäistä motiiveistaan.

Miten monet ovatkaan ne, jotka ovat joutuneet pettymään jossain ihmissuhteessa! Puoliso, jonka kanssa mentiin rakkaudessa vihille, osoittautuikin petolliseksi tai väkivaltaiseksi. Ihminen, johon luotettiin johtajana, johtikin yrityksensä tai peräti kokonaisen kansakuntansa tuhoon. Jos heti olisi nähty, mitä on edessä, ei häneen olisi luotettu. Mutta aina oli ihmisessä nähtävissä sen verran jotain hyvää, että paha peittyi, kunnes se lopulta tuli niin vallitsevaksi, ettei hyvällä enää ollut sijaa vaan paha voitti. Ei kai se hyväkään harhaa ollut, eikä pahuus ainut totuus. Toinen vain otti vallan toiselta, väärä oikealta.

Muutama päivä sitten oli Olavin nimipäivä. Täällä Sastamalassa sitä toki vietetään myös Pyhän Olavin muistopäivänä. Onhan Tyrvään vanha kirkko aikoinaan vihitty 29.7. juuri Pyhän Olavin nimellä ja niin rukoiltu tuota soturikuningasta kirkon suojeluspyhimykseksi. Olavi ei kuitenkaan kyennyt taannoista tuhopolttoa estämään, mutta ehkä hän sai jotain hyvää aikaan, kun paikkakuntalaiset motivoituivat itse kunnostamaan kirkkonsa uudelleen. Ehkä se oli juuri Pyhä Olavi, joka tulipalon välityksellä sytytti täkäläisten sydämiä rakkauteen oman kotiseudun historiaa ja sen merkittävintä rakennusta, lukemattomille sukupolville tärkeää vanhaa kirkkoa kohtaan? Kuka tietää, ehkäpä itse Olavi näin viittasi siihen, miten tärkeää on nähdä kuuluvansa itse sellaiseen sukupolvien ketjuun, jossa kokoonnutaan kirkkoon, kuunnellaan Jumalan ääntä, lauletaan hänelle ylistystä ja rukoillaan häntä?

Pyhä Olavi nimittäin on saanut pyhimysasemansa juuri siitä, että hän edisti kristinuskon leviämistä ja vahvisti kirkon asemaa 1000-luvun Norjassa. Se tapahtui kuitenkin ilmeisen epäeettisellä tavalla pakottamalla ja lahjomalla, mikä ei vastaa ainakaan nykypäivän käsitystä evankeliumin saattamisesta ihmisten hengelliseksi valoksi ja vapaudeksi. Olavi oli persoonaltaan kova, kiivas ja väkivaltainenkin. Hän kuoli taistelussa vallasta, mutta hänen katsottiin kuolleen marttyyrinä ja kristillisen uskon puolustajana kirkon vastustajia vastaan. Koska hän myös vahvisti kuningasvaltaa siinä historiallisessa vaiheessa, jossa suku- ja heimoyhteiskunnasta oltiin siirtymässä kansalliseksi monarkkiseksi sääty-yhteiskunnaksi, hänestä muodostui kansallinen pyhimyskuningas, aivan kuten Ruotsin Pyhästä Erikistä puolentoista vuosisataa myöhemmin.

Pyhän Olavin kultti levisi keskiajalla nopeasti Itämeren piirissä. Suomessakin tunnetaan yli 20 hänelle pyhitettyä kirkollista rakennusta, niistä Hämeessä ja Satakunnassa peräti 16. Olavia tekivät tunnetuksi ruotsalaiset kauppiaat, jotka asioivat Kokemäenjoen suulta tänne Liekovedelle, Vammaskoskea ylös Rautavedelle ja sieltä edelleen Hämeen suurille järville. Olavia kuvaavia keskiaikaisia veistoksia tai maalauksia on Suomessa säilynyt yli 80, sillä niitä hankittiin sivualttareille myös muihin kuin hänelle vihittyihin kirkkoihin.

Kiinnostuksesta pyhimystä kohtaan kertoo myös se, että Olavi on kautta aikojen ollut Suomessa yksi suosituimmista etunimistä, ensimmäisenä tai toisena nimenä. Minunkin perhepiirissäni on peräti kolme tai laskentatavasta riippuen neljä Olavia, yksi tosin jo hautausmaalla. Miten monta Olavia, Ollia, Uolevia tai Uotia lienee tänään Tyrvään kirkossa? Nostakaapa kättä, olkaa hyvät. Tiedetään, että 1500-luvun lopulla oli Tyrväällä 14 Olaviksi kutsuttua talonisäntää, viisi prosenttia pitäjän isännistä.

Ehkäpä Olavi onkin sopiva roolimalli miettiä totuutta ja harhaa. Historiantutkijoille ei ole ihan selvää, oliko hän vain kristillisen pintasilauksen kultaama ryöstelevä ja vallanhimoinen viikinki. Tiedot hänestä on meille välittänyt pyhimyskultti, joka korostaa hänen parempia puoliaan. Oliko Olavi siis mennyt sen ahtaan portin lävitse, josta Jeesus puhui? Kulkiko hän sitä elämään vievää kapeaa tietä, jonka vain harvat löytävät? Vai menikö hän monien muiden tavoin avarasta portista läpi ja rellesti laveaa tietä kohti kadotusta?

Ainakin Olavin tiedetään nuorena tulleen kastetuksi ensimmäisellä viikinkimatkallaan Ranskassa. Kirkossa on jo kohta kokonainen vuosituhat uskottu hänen päässeen perille myös tuolla pyhän kasteen suuntaamalla matkallaan ja olevan nyt monien sellaisten esirukoilija, jotka vielä kamppailevat elämänsä taisteluissa.

Monissa Pyhää Olavia esittävissä veistoksissa hänet on kuvattu kuninkaana, joka joko seisten tai valtaistuimella istuen sotakirves kädessään polkee jalkoihinsa lohikäärmettä. Tyypillinen aihe kirkkotaiteessa: pyhä voittaa pahan. Mutta kun lohikäärmettä katsoo tarkemmin, huomaa sillä ihmisen kasvot. Ja kun katsoo vielä tarkemmin, huomaa, että lohikäärmeen ihmisenkasvot ovat samat kuin sitä polkevan ihmisen kasvot. Pyhä Olavi taistelee itseään vastaan, omaa pimeää puoltaan vastaan, uusi Olavi vanhaa Olavia vastaan. Tällaisia veistoksia olen nähnyt useissa vanhoissa Norjan kirkoissa.

Jumala tietää mitä Olavi Haraldinpojasta tuli, ja Hän on armollinen suurimmillekin syntisille. Jos ihminen voi erehtyä lähimmissäänkin, miten hän voisi varmuudella sanoa mitään toisten, vieraampien ihmisten sieluntilasta? Tärkeämpää onkin ymmärtää jotain omasta vastuustaan ja omasta paikastaan Jumalan edessä. Seuraanko minä totuutta vai harhaa? Pyrinkö oikeaan vai annanko väärän viedä? Kumpi minua kuljettaa ja mihin, Jumalan Pyhä Henki parannukseen, uskoon ja uuteen elämään, vai oma itsekäs mieli pahan hengen houkuttamana piittaamattomuuteen ja lopulta kadotukseen?

Tänään kuullussa Uuden testamentin lukukappaleessa Heprealaiskirjeestä muisteltiin myös aiempien sukupolvien ihmisiä ja pohdittiin heidän kohtaloaan Jumalan tahdon toteuttajina. Heistä sanottiin: ”Mehän olemme kuulleet hyvän sanoman aivan niin kuin nuo entisajan ihmiset. Heille ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä sanasta, jonka he kuulivat, koska he eivät sitä uskoneet eikä se näin sulautunut heihin.” (Hepr. 4:2) Tämä raamatunkohta jatkuu: ”Sen sijaan me, jotka uskoimme, pääsemme perille luvattuun levon maahan.” (Hepr. 4:3) Usko pitää oikealla, kapealla tiellä. Usko seuraa totuutta, vaikka harhat vaikuttaisivat kiinnostavammilta ja lavea tie helpommalta. Totuus ja harha on erotettavissa toisistaan, kun ihminen kuuntelee Jumalan puhetta omassatunnossaan. Kaiken epäselvän alla kuuluu sittenkin hiljainen ja tinkimätön omantunnon ääni, joka osoittaa totuuteen. Tänään luetussa Heprealaiskirjeen kohdassa verrattiinkin Jumalan sanaa terävään miekkaan, joka iskee syvälle sieluun ja erottelee sisimmät aikeet ja ajatukset.

Olavin sotatappara tuotti hänelle itselleen kuoleman, mutta hän päätyi pyhimykseksi. Jumalan sanan miekka voi viiltää auki ja paljastaa, mutta se koituu elämäksi ja tekee myös lopulta pyhäksi ne, jotka sanaa kuulevat. Se on ahtaan portin ja kapean polun tie, mutta se tie vie myös perille.