MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt – hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti Ef.1:11
TAIVAS ODOTTAA
”Taivas on uskoni määrä, matkalle en tahdo jäädä”, lauletaan vanhassa tutussa hengellisessä laulussa. Voisiko tämän enää ytimekkäämmin sanoa. Jumalan kansa on matka kansaa. Pääasia on päästä kerran perille.
Kristityn todistus omasta vaelluksestaan voisi olla vaikkapa tämänkaltainen: Tahdon Taivaaseen, koska minut on pelastettu sinne. Pyhä Henki näytti minulle oman kauhistuttavan tilani Jumalan edessä, sen, että olen syntinen, erossa Jumalasta, Saatanan orja, synnin sitoma, Jumalan vihan alainen ja että olen matkalla ikuiseen kadotukseen. Syvä synnintunto, syyllisyyden todellisuus, tulevan tuomion kauhistuttavuus, kuoleman pelko, elämän tyhjyys ja turhuus johtivat etsimään vastausta polttavaan kysymykseen: ”Mitä minun on tehtävä pelastuakseni?”
Evankeliumin kirkastuminen, sanoma siitä, että Jeesus on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on, ja on kuolemallaan Golgatan ristin puussa sovittanut myös minun syntini ja syyllisyyteni, avasi uuden elämän. Ei vain uutta elämäntapaa vaan uuden syntymän uuteen olotilaan ja asemaan Jumalan lapsena ja Jumalan yhteydessä. Näin minussa alkoi prosessi kasvaakseni ja tullakseni kerran sellaiseksi kuin Jumala minut alun perin oli tarkoittanutkin.
Nyt ymmärrän omalla kohdallani ja omasta kokemuksestani 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen kuuluisan lausahduksen: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa.” Syntisen katkennut yhteys Jumalaan palautuu uskossa Jeesukseen. Näin se, mihin ja ketä varten minutkin alun perin luotiin, alkoi saada muotoa (murheella tunnustan, että niin vähänlaisesti) minunkin elämässäni. Ilman Kristusta olin hukassa, eksyksissä vieraalla maaperällä, vailla suuntaa ja päämäärää. Uskossa Jeesukseen olen jälleen löytänyt tien kotiin. Olen nyt kotimatkalla ja matkalle en tahdo jäädä, haluan ja kaipaan kotiin!
Tahdon taivaaseen koska aika ajoin olen niin väsynyt itseeni, omaan syntiseen lihaani, heikkouteeni, uskoni puutteisiin, kiusauksiini ja lankeemuksiini. Siellä perillä saan olla kerran vapaa siitä, mikä minua niin täällä ajassa aika ajoin niin sanomattomasti kiusaa, ahdistaa, pelottaa ja vaivaa. Siellä ei ole myöskään tämän langenneen kuoleman varjon maan pahuutta, raakuutta, tuskaa, sotaa, sairautta, nälkää, vainoa, heikkoutta, epätäydellisyyttä, surua ja murhetta. Sanalla sanottuna sitä kärsimystä, joka on tämän langenneen luomakunnan osa, ei siellä enää koeta koska sitä ei enää ole: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaan ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (Ilm.21:3-4).
Ennen kaikkea tahdon Taivaaseen siksi, että siellä saan nähdä kasvoista kasvoihin Jumalani, Luojani ja rakkaan Vapahtajani, Jeesuksen. Tämä on oleva suurin iloni Taivaassa. En pysty sitä sanoilla kuvailemaan, voin vain aavistaa ja hapuilevasti kuvitella, millainen hetki tuo on kerran oleva. Mutta sen tiedän, että vaikka Taivas on paikkana sanomattoman ihana, se ei olisi todellinen Taivas, ellei siellä olisi Jumalaa. Kaipaan Taivaaseen, jotta uskoni kolmiyhteiseen Jumalaani, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, muuttuisi näkemiseksi. Itse iankaikkisuuskaan ei riitä riemuitsemasta, kiittämästä ja ylistämästä Jumalaa hänen ihmeellisyydestään ja rakkaudestaan ja siitä, että minäkin saan kerran olla kaikkien perille päässeiden pyhien joukossa.”
Lauri Lehtinen