MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä Ef.1:3
Ylistetty olkoon Hänen armonsa kirkkaus…antoi meille rakkaan Poikansa! Ef.1:6
Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden Ef.1:7
Meidän…tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi Ef.1:12
…takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi Ef.1:14
JUMALAN ARMON YLISTYS
Efesolaiskirjeen alkujakeissa (3-14) Paavali loihtii silmiemme eteen Jumalan jo iankaikkisuudessa tehdyn armopäätöksen ja armovalinnan - pelastussuunnitelman. Näistä jakeista saamme nähdä, miten Jumala on sen suunnitellut, miten hän on sen toteuttanut ja miten moninaiset ovat sen siunaukset. Jokainen jae, jokainen lause ja joskus jopa yksittäinen sanakin loistaa kalliin jalokiven tavoin yhtä puolta Jumalan pelastavasta armosta.
Kun Paavali nostaa silmiemme eteen näitä Jumalan pelastustekojen suurenmoisia siunauksia, hän ei voi olla liittämättä siihen spontaanisti puhkeavia kiitoksen ja ylistyksen huudahduksia. Yhdessätoista jakeessa kiitos ja ylistys löytyy viisi kertaa. Paavali ikään kuin nostaa yhden jalokiven Jumalan armon aarrearkusta, pyörittää sitä sormissaan ja nostaa sen vankiluolan hämyiseen valokeilaan ja alkaa kuvailla sitä. Hänen kristitty ystävänsä, joka on päässyt häntä katsomaan, istuu sellin nurkassa ruokokynä kädessään ja kirjoittaa Paavalin sanelun mukaan kirjettä, joka on tarkoitus lähettää Paavalille rakkaille Vähän - Aasian seurakunnille. Väliin kuvaus katkeaa, kun Paavalin hengen valtaa ylistys ja kiitos Jumalan ihmeellisen armon kirkkaudesta, loistosta ja kunniasta. Eikö siis meidänkin sydämestämme nouse kiitos ja ylistys, kun Jumalan armon säde loistaa köyhään sydämeemme ja saamme omistaa itse Herran Jeesuksen, Jumalan kalleimman armon lahjan?
Jäähyväispuheensa loppurukouksessa ns. ylimmäispapillisessa rukouksessa Jeesus rukoili Isäänsä: ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua” (Jh.17:22-23). Keskitymme nyt vain viimeiseen lauseeseen, josta käy ilmi Isän rakkaus Poikaan ja että tämän saman rakkauden Jumala tahtoo meidän kokevan. Siis: yhtä lailla, kuin Jeesus on Jumalan ”rakastettu” (Ef.1:6, 1938 käännös), eli ”rakas Poika” (nyk. käännös), Jumala tahtoo sanoa myös meistä näin. Hän tahtoo meidän kokevan Hänen jumalallisen rakkautensa, joka on kätketty Hänen Pojassaan. Tästä aukeaa niin laajat ja syvät näköalat, ettei rajallinen ymmärryksemme pysty koskaan luotaamaan pohjaan asti Jumalan armon ja rakkauden laajuutta ja syvyyttä. Tämän voi vain uskossa vastaan ottaa ja avata sydämensä Kristuksen käydä sisälle. Tämän edessä ei voi kuin ihmetellen kiittää ja hurmaantuneena ylistää.
Kuka ikinä voisi mitenkään järkeisopillisesti päätellä Jumalan tahtovan jakaa meille rakkauttaan siten, että antaa rakastetun Poikansa kuolemaan meidän edestämme, jotta me saisimme kokea tämän ihmeellisen rakkauden osaksemme. Kuka ihminen ikinä keksisi, että saadaksemme osaksemme Jumalan armon ja rakkauden Jumalan Poika suostuisi kärsimään helvetin meidän syntiemme ja rikkomustemme tähden. Mutta näin Jumala juuri teki. Järki ei tätä käsitä, epäusko ei sitä usko, ”syntinen liha” ei siihen suostu eikä ylpeä hyveellisyys siihen taivu mutta yksinkertainen usko iloitsee, kiittää ja ylistää siitä nyt, aina ja iankaikkisesti.
Mitä syvemmin perehdymme Jumalan armotekoihin ja mitä selkeämmin näemme Jeesuksen, Jumalan rakkaan Pojan, merkityksen pelastuksemme toteuttajana ja pelastuksemme sisältönä, sen enemmän sydämestämme nousee kiitos ja ylistys Jumalan puoleen. Kun omaa arvottomuuttamme ja syntisyyttämme vasten näemme Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa, sitä nöyremmin ja samalla sitä haltioituneimmin kiitämme ja ylistämme Jeesusta ja Jumalaa. Jumalan armon suunnaton ihmeellisyys ja loputon kiitoksen aihe on näet siinä, että hän on tämmöisen halunnut pelastaa, tämmöisen pelastanut, tämmöistä tähän asti kärsinyt ja tämmöiselle luvannut taivaan ikuisen autuuden ja kirkkauden.
Jumalan ylistystä hänen armonsa kirkkauden kiitokseksi ei ensisijaisesti tarvinne analysoida tai selittää. Aidon kiitoksen ja ylistyksen lähde ei ole niinkään tiedossa vaan henkilökohtaisessa uskossa, persoonallisessa yhteydessä Jeesukseen. Ylistys nousee kyllä itsestään sydämestämme ja kaikuu huuliltamme, kun sisäisen ihmisemme silmät näkevät Jeesuksen riippumassa ristillä meidän puolestamme, meidän edestämme ja meidän hyväksemme. Jumala ei rakasta meitä siksi, että Jeesus kuoli ristillä, vaan Jeesus kuoli, koska Jumala rakastaa meitä. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1Jh.4:10).
”Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi.
Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti.
Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa,
Isän sydän armahtaa täynnä pelkkää rakkautta.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan. ” (VK 270:1)
Totisesti! Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa! Amen!
Lauri Lehtinen