MIETTEITÄ EFESOLAISKIRJEESTÄ
Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden Ef.1:5
ADOPTOIDUT
Raamatunkäännöksemme sanat; ”edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen” ovat alkuperäisessä muodossaan jotenkin tämän tapaiset; Jumala on edeltä määrännyt meidät adoptoitaviksi pojikseen Jeesuksessa Kristuksessa. Käännöksemme on aivan oikea merkitykseltään mutta tässä yhteydessä keskitymme kahteen sanaan, joita on syytä tutkiskella hieman tarkemmin. Ne ovat ”adoptio” ja ”poika”.
Adoptio, josta myös voidaan käyttää sanaa ”lapseuttaminen”, tarkoittaa sellaiseen asemaan asettamista, johon ei ole syntyperäistä oikeutta. Nykyäänkin puhutaan adoptoiduista lapsista. Adoptiossa lapsi saa perheen nimen, aseman ja lailliset oikeudet.
Jumalan adoptio tarkoittaa, että ihminen, jolla ei ole luonnollista syntyperäistä oikeutta kutsua itseään sanan syvimmässä merkityksessä Jumalan lapseksi, tulee nostetuksi sellaiseen asemaan. Tämä on Jumalan armovalinta. Kukaan ihminen ei voi tällaista asiaa Jumalalta vaatia eikä ole millään tavalla itsessään sen arvoinen. Se tosiasia, että tällaista tapahtuu, on yksin rakkaudellisen Jumalan armovalinnan tulosta ja seurausta. Tässä näemme myös Jumalan ikuisen rakkauden omaksi kuvakseen ja alkuaan Hänen yhteyteensä luotua ihmistä kohtaan.
Langenneen ihmissuvun synnistä ja jumalattomuudesta ei tarvinne ottaa esimerkkejä. Uskon, että jokainen lukija tietää tarpeeksi ja on tarpeeksi rehellinen tunnustaakseen, että ihmisen synti ja syntisyys on sellaista, ettei sen perusteella voi vaatia Jumalaa unohtamaan, armahtamaan ja korottamaan kapinoivan syntisen lapsen asemaan. Mutta näin Jumala juuri tekee.
Hän ei vain unohda syntejämme vaan vaikuttaa syntisessä niin, että ei ota syntistä vain luokseen eikä vain uudista tätä vaan asettaa hänet asemaan, jota ei olisi voinut kukaan kuvitellakaan. Jumala adoptoi syntisen omaksi lapsekseen.
Adoptoidessaan meidät lapsikseen uskossa Jeesukseen ja siten Jeesuksessa Kristuksessa, Jumala samalla uudesti synnyttää meidät Pyhässä Hengessä. Tässä mielessä me synnymme uudesti eli toiseksi ihmiseksi, Jumalan lapseksi. Sellaisina voimme todella sanoa olevamme syntyneetkin Jumalan lapsiksi. Näin tämä lapseuttaminen tapahtuu Jeesuksen Kristuksen tähden Pyhän Hengen työn kautta. Tämä on ihmeellinen ja suuri Jumalan armoteko.
Jumala adoptoi meidät pojikseen. Paavali käyttää ”poika” sanaa osoittaakseen Kristuksen keskeistä merkitystä. Kysymys ei siis ole meidän sukupuolestamme vaan niin sekä Jeesukseen uskovien naisten kuin miestenkin osasta ja siunauksista Jeesuksessa. Jumalan lapseksi adoptoitumista katsotaan tässä Kristuksesta käsin. Jumala adoptoi meidät Pojassaan ja asettaa näin meidät Pojassaan pojan asemaan. Toisin sanoen se rakkaus, jolla Isä rakastaa Poikaansa, on hänellä myös meitä kohtaan. Tämä on suuri ihmeellinen totuus. Ajatelkaamme vain vaikkapa seuraavien Raamatun jakeiden sanomaa: ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän (Room.8:17) ja; ”Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?” (Rm.8:32). Valtavia hengellisiä totuuksia, joiden merkitys on niin syvä, ettei mittanuoramme taida koskaan ylettyä pohjaan asti niitä analysoidessamme saatikka yrittäessämme soveltaa niitä omaan elämäämme. Näin Jumala meitä siunaa adoption siunauksella. Nyt Hän katsoo ja näkee meidät Pojassaan ja Poikansa kautta ikuisesti rakkaina omina ”poikinaan” eli lapsinaan.
Lapsina meillä on lapseuden henki. ”Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia (poikia). Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: Abba! Isä!” (Rm.8:14, ks. myös Gal.4:4-7). Tämä huuto, joka sydämestämme nousee Taivaallisen Isämme puoleen, on vahva todiste siitä, että me todella olemme tulleet otetuksi Jumalan perheeseen, Hänen lapsikseen. Vaikka kaikki muu elämässämme romahtaisi ja kaikki pimenisi ympäriltämme, tämä sydämestä nouseva huuto säilyy sittenkin. Kaikessa Jumalan lapsi voi, saa ja kääntyy aina Isän puoleen. Jos olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakastavana Isänämme voimme aina, olipa tilanteemme mikä hyvänsä, kääntyä Hänen puoleensa, sillä ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1 Jh.4:18).
Eikö tätä ajatellessamme sydämemme yhdy riemuitsevaan kiitos ja ylistyslauluun: ”Saan olla lapsi Jumalan. Mua suuri perhe rakastaa. Tää rakkaus meidät yhdistää ja lämpö Herran lähentää. Oon lapsi Jumalan.” Onhan tämä meidän sydämemme laulu, sinun ja minun? Onhan?!
Lauri Lehtinen