Pekka Kivirannan saarna Tyrvään kirkossa 1.5.2016

Evankelisen lähetysyhdistys ELY:n aluepastori Pekka Kiviranta saarnasi Tyrvään kirkossa Rukoussunnuntain messussa.
 

5. sunnuntai pääsiäisestä
Joh. 16: 23-33.

Sisaret ja veljet Kristuksessa Jeesuksessa.

Olin jokin aika sitten 80-vuotispäivillä. Juhlan yhteydessä päivänsankarirouva muisteli elämänsä vaiheita. Lapsuusvuosiltaan hän kertoi tällaisen muiston: Isällä oli tapana herätellä meitä sanomalla: Koittakaa ny nousta äitinne avuksi. Ei kuitenkaan oo niin kiirus, ettetkö kerkiä ittiäs siunata.

Voi olla, että jollakin teistä on lapsuudesta samantapainen muisto. Kun aamulla heräteltiin, niin siinä samalla muistutettiin itsensä siunaamisesta.

Katekismuksen liitteenä on Martti Lutherin ohjeet aamurukouksesta ja iltarukouksesta. Kumpikin alkaa itsensä siunaamisella: Noustessasi aamulla vuoteesta siunaa itsesi pyhällä ristinmerkillä ja lausu: Isän Jumalan, ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun. Aamen.

Samalla kun tämä lausutaan niin tehdään ristinmerkki.

Ristinmerkki muistuttaa meitä monesta asiasta.

Ensinnä se muistuttaa meitä Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta. Jeesus kuoli ristillä myös minun syntieni sovitukseksi. Risti muistuttaa, myös minun syntini on sovitettu. On olemassa anteeksiantamus.

Sitten ristinmerkki muistuttaa minua kasteestani. Kastehetkellä ristinmerkki piirrettiin otsaani ja rintaani todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on minutkin lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.

Sitten se merkki vielä muistuttaa, kenen turvissa tämän päivän aloitan. En tiedä, mitä päivä tuo mukanaan, niin paljon epävarmuutta elämään ja sen vaiheisiin sisältyy. Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla voisin elämäni turvata, mutta ristinmerkki muistuttaa, että minulla on todellinen turva silloinkin, kun kaikki ajalliset turvat pettävät. Sen turvissa rohkenen päivän työhön lähteä.

Samoin iltarukouksen ristinmerkki muistuttaa, kenen turvissa olen silloinkin, kun nukun.

Tänään on rukoussunnuntai ja tämän päivän nimi tulee vanhoista rukouskulkueista. Rukouskulkueita on vietetty kirkossa 300-luvulta alkaen. Aivan viime vuosikymmeniin asti tällainen kylvöpeltojen siunaamisen perinne on jatkunut. Joillakin alueilla ehkä vieläkin tämä on voimassa.  Mutta luulenpa, että suurelta osin tämä perinne on katkennut. Niin kuin sekin perinne, että leivintaikina siunattiin ristinmerkillä. Eikä ehkä ruokarukouskaan ole enää kovin tavallinen asia.

Ajat ovat muuttuneet ja meidän ajattelumme niiden myötä. Me helposti ajattelemme selviävämme näistä elämän haasteista oman työmme ja taitomme varassa. Kaupan hyllyt notkuvat runsaasti monenlaista ruokaa. Ja runsaaseen kuluttamiseen meitä kannustetaan. Yölläkin pitäisi käydä kaupassa. Mahdottomalta tuntuisi ajatus, että jonakin päivänä tulisi tilanne, että ruokaa ei olisikaan. Vaikka tiedämme, että maailmassa on tänäänkin paljon kaltaisiamme ihmisiä, jotka elävät jatkuvassa nälässä. Eikä siitäkään ole kuin 150 vuotta, kun Suomessa oli suuret nälkävuodet ja moni kuoli nälkään ja sen mukanaan tuomiin tauteihin.

Ehkä meillä on niin suuret turvaverkot, että ei ole todellista tarvetta ruoan, tai kylvöpellon tai oman elämän siunaamiseen.

Päivän evankeliumissa Jeesus rohkaisi seuraajiaan, ystäviään rukoilemaan. Hän sanoi kovin rohkeasti: Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille.

Kahteen asiaan tässä pysähdymme.

Pyydätte Isältä.

Pyydätte minun nimessäni.

Jeesus puhui seuraajilleen ja opetti heitä lähestymään kaikkivaltiasta Jumalaa taivaallisena isänämme.

Vielä ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi hän opetti seuraajilleen rukouksen, joka alkaa sanoilla Isä meidän. Ja niin tästä rukouksesta tuli kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina yhdistävä rukous. Kovin eri tavoin kristityt eri puolilla maailmaa kokoontuvat omiin jumalanpalveluksiinsa. Mutta jos osaisimme paikallista kieltä, niin sieltä löytyisi yksi hyvin tuttu asia: Isä meidän –rukous. Se on kaikkien Jeesusta seuraavien yhteinen rukous. Kaikki me lausumme. Isä meidän. Ja me osaamme sen ulkoa niin monet kerrat sen olemme yksin tai yhdessä lausuneet. Niin teemme tänäänkin.

Mutta joskus voi olla vaara, että me osaamme sen rukouksen niin hyvin, että me emme pysähdy sen äärellä. Se vain tulee vähän kuin vuolaana virtana suusta, ilman, että miettisimme, mitä siinä sanotaan.

Isä meidän.

Isä. Joillekin tuo sana tuo mieleen lämpöisiä, hyviä asioita. Mutta on myös monia, joille sana tuo mieleen ikäviä, katkeruutta nostattavia tunteita. Luulen kuitenkin, että nekin, joiden isä on käyttäytynyt lapsiaan kohtaan täysin väärin, ovat tehneet eri tavoin pahaa lapsille, niin luulen, että tällaisillakin lapsilla on ainakin jonkinlainen mielikuva siitä, millainen isän pitäisi olla, millaisen isän itselle olisi toivonut.

Varmasti Jeesuksen aikanakin oli olemassa pahoja isiä, väkivaltaisia, epäoikeudenmukaisia, väärin toimivia.

Silloinkin ihmisillä oli käsitys siitä, millainen on hyvä isä. Ja Jeesus vielä lisäsi, että jos me isät ja äidit jo parhaimmillamme osaamme ohjata lapsia oikeaan, osaamme luoda turvaa ja luottamusta, osaamme antaa hyviä lahjoja ja varoittaa väärästä, niin totta kai taivaallinen isä vielä monin verroin enemmän.

Tällaista isää me saamme rukouksessa lähestyä.

Hän ei ole vain minun isäni, vaan Isä meidän. Meidän kaikkien isä. Me olemme siksi sisaria ja veljiä keskenämme. Saman perheen lapsia, kun meillä on yhteinen usko.  Ja saman perheen lapsina meillä on myös vastuu toinen toisestamme.

Luin muutama päivä jostakin kuvauksen, että avioparin yhteistä elämää voidaan kuvat käyttämällä kuvaa kädestä ja silmästä. Eikä nyt ajatella kumpi olisi kumpi. Kun käteen sattuu, niin silmään tulee kyynel, ja kun silmään tulee kyynel, niin käsi pyyhkii sen pois.

Olisiko niin, että tämä kuva voisi parhaimmillaan kertoa myös elämästä kristittyjen kesken, seurakuntana, Jumalan perheenä.

Sitten se toinen asia: Minun nimessäni.

Aina usein rukous päätetään tähän tapaan: Näin me rukoilemme Jeesuksen Vapahtajamme nimessä.

Mitä se tarkoittaa, että me rukoilemme Jeesuksen nimessä.

Sen varmasti voi sanoa, että ei ole kyse ikään kuin taikasanasta. Että Jumala odottaisi, kuuluuko rukoukseen nuo sanat, ja jos ei kuulu, niin sitten Jumalan kääntää korvansa muualle. Ei Jeesus –nimi ole mikään taikasana, joka avaa Jumalan korvat kuulemaan. Syvemmästä asiasta on kyse.

Jeesuksen niemessä rukoileminen muistuttaa, että Jumala on meidän taivaallinen Isämme vain Jeesuksen tähden. Kun ihmiskunta lankesi syntiin, tuli ihmisen ja Jumalan välille erottava muuri. Siitä kuvauksena Raamatun alkulehdillä kerrotaan, kuinka ihmiset ensin pakenivat Jumalan edestä paratiisissa ja kuinka Hän sitten karkotti ihmisen paratiisista ja pani leimuavan enkelin vartioimaan paratiisiin johtavaa tietä, että ihminen ei sinne enää voisi tulla.

Oli pyhä Jumala ja langennut ihminen. Ja näiden välillä oli sovittamaton ristiriita - oli siihen asti kunnes Jeesus ristinkuolemallaan sovitti synnin ja poisti erottavan väliseinän. Siksi meillä on tänään Jeesuksen tähden avattu tie Jumalan yhteyteen. Ja tästä kertoo myös Jeesuksen sana: Rukoilette minun nimessäni. Lähestytte Jumalaa sen sovituksen turvissa, jonka minä ristillä ansaitsin. Siinä on meidän uskomme ja turvamme. Tähän meitä myös tänään rohkaistaan.

Siksi me myös siunaamme itsemme ja muistamme, kenen turvissa, kenen omia me olemme.