Piispa Kaarlo Kalliala saarnasi 9.9. Tyrvään kirkossa

17.9.2018 09.57

41454933_2008649069198439_8688280379481653248_n.jpg

Lue piispa Kaarlo Kallialan saarna Tyrvään kirkossa 9.9.2018 vuoden 1918 punaisten vainajien siunaustilaisuudessa ja muistojumalan-palveluksessa.

 

 

Ei koskaan enää

9.9.2018

Saarna Tyrvään kirkossa vuoden 1918 punaisten vainajien siunaustilaisuudessa ja muistojumalanpalveluksessa 16. sunnuntaina helluntaista 9.9.2018


Matt. 6: 19-24

Jeesus sanoo:

”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.

Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!

Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”
 

Jeesus ei jaa meikäläisiin ja heikäläisiin

Noin Jeesus jakaa kansaa. Toisaalla ovat ne, jotka palvelevat mammonaa – siis rahaa ja omaisuutta – toisaalla ne, jotka palvelevat Jumalaa. Niitä pitää rakastaa ja arvostaa, jotka ovat oikeassa, niitä pitää vihata ja halveksia, jotka ovat väärässä.

Noinkin tuon äsken lukemani vuorisaarnan katkelman voi äkkiseltään kuulla. Silloin kuitenkin kuulee väärin. Jonkinlainen selvä jako kahteen siinä tehdään, mutta ei sellainen, jossa minä ja meikäläiset ovat oikeassa, kun taas nuo ja tuollaiset väärässä. Jeesus ei opeta halveksimaan ja vihaamaan muita ja arvostamaan ja rakastamaan omia. Jakolinja on olemassa, mutta se juoksee jostakin muusta välistä.

Tuollaisen simppelin jaon tekemiseen ei mitään Jeesusta tarvittaisikaan, ei mitään vuorisaarnaa, ei mitään erityistä ilmoitusta. Ihmiselle on ihan luontevaa samastua kaltaisiinsa. Ihmiselle on aivan luontaista kokea läheistä yhteenkuuluvuutta sen kustannuksella, että kaukaisemmat ja jotenkin toisenmoiset jäävät ulkopuolelle. Eikä ole yhtään harvinaista, että itse asiassa meikäläisyys suorastaan rakentuu sille, että me emme ole teikäläisiä eikä heikäläisiä. Me olemme me nimenomaan ja juuri sen vuoksi, siksi ja sillä perusteella, ettemme me ole noita. Noita tuollaisia, noita toisenlaisia. Niin se on mennäkseen.

Kysymys jakautumisesta tai kuulumisesta yhteen on sitä päivänkohtaisempi, kun me tänään muistelemme sitä, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Jos jokin on tältä etäisyydeltä käsin selvää ja suorastaan silmiinpistävää, se on sen ajan tiukka kahtiajako. Sellaiset sanat kuin ’rintamalinja’ tai ’kaivautuminen poteroihin’ eivät enää olleet vain kuvakieltä, vaan synkkää todellisuutta. Kun ’ammuttiin kovilla’ ja ’oltiin taisteluhaudoissa’ toinen toistaan vastassa, tehtiin sitä aivan sananmukaisesti. Ei totisesti yritetty yhdessä toisten kanssa ratkaista yhteisiä ongelmia, vaan pitää ratkaisun avaimet omissa käsissä. Haluttiin voimaan oma hyvä ja poistaa toisen edustama paha.

Jyrkät jaot ovat tyrkyllä, mutta ei koskaan enää

Me emme tänään kokoonnu kirkkoon tekemään menneestä poliittista arviota, emme edes historiallista analyysiä. Siihenkään ei mitään Jeesusta tarvita, ei mitään vuorisaarnaa, ei mitään erityistä ilmoitusta. Me olemme tässä kirkossa kahdesta syystä.

Ensiksikin me kuulumme yhteen niiden kanssa, joiden puolesta vuonna 1918 jäi rukoilematta ja jotka jäivät hautaansa siunaamatta. Kristityt ihmiset ovat aina pitäneet kiinni siitä, että kun ihminen on kuollut, hänet saatellaan viimeiselle matkalleen rukouksin ja siunauksin. Jokainen on tähän saattoon ja tähän siunaukseen yhtä oikeutettu. Jos joskus niin ihmisen elämän päätyttyä me tavoitamme sen, kuinka yhtäläisiä me olemme ja kuinka yhteen me kuulumme. Ei ole meikäläisiä ja teikäläisiä, ei meitä ja noita.

Toiseksi me olemme otsikoineet päivämme Ei koskaan enää. Jotta se olisi totta ja toteutuisi, meidän on tarvis altistaa itsemme vuorisaarnalle ja kuunnella Jeesusta. Silloin me käännämme kysymyksen kärjen itseemme. Niin tehdessämme me asetumme peilin eteen ja kysymme itseltämme, mitä minä olen tehnyt ja miten minä aion vaikuttaa, ettei koskaan enää.

Niinkin on kuluneen vuoden aikana todettu, monastikin, ettei vastaava suomalaisen yhteiskunnan sisäinen katastrofi voi uusiutua, koska sille ei enää ole edellytyksiä. Silloin ei koskaan enää toteutuisi siis ihan omia aikojaan, meistä riippumatta. Vaikka useat meistä kantavatkin mielessään punaista tai valkoista perinnettä ja kertaavat sen mukaisesti kahdenlaisia kertomuksia, tästä asetelmasta ei tosiaankaan voi väkivaltaa nostattaa. Kuitenkaan ei toisenlaisten vastakkainasettelujen aika ole ohi vaan pikemminkin läsnä ja tulossa. Siksi on syytä visusti kuunnella vuorisaarnaa ja sen saarnamiestä Jeesusta.

Jos kansa sata vuotta sitten jakautui kahtia poliittisen ideologian ja taloudellisten etujen mukaan, nyt maailma näyttää tarjoavan ellei suorastaan tyrkyttävän erilaisia jyrkkärajaisia ryhmäidentiteettejä. Niille on tyypillistä jyrkkä jaottelu, vaikkapa mustiin ja valkoisiin, oikeaan ja väärään uskontoon tai hyväksyttävään ja torjuttavaan etniseen ryhmittymään. Näiltä pohjilta maailmalla soditaan; ehkä juuri me olemme sadan vuoden takaisesta oppineet sen verran, ettei tällainen identiteettipolitiikka tartu meihin ensimmäisenä. Silti juuri tällä kohdin on oltava valppaina, kun halutaan, ettei koskaan enää.

Mutta minä sanon teille: maitoa pikkulahtarille

Kun tuota mainittua Jeesusta ja hänen vuorisaarnaansa kuuntelee, silmään pistää – tai korvia pistelee – hänen suorasanainen vaatimuksensa muutamaa jaetta ennen sitä päivän tekstiä, jonka aluksi luin. Hän ei jätä tulkinnan varaa (Mt 5:34-45): “Teille on opetettu: ‘Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” Tätä voi pitää yhtä ihanteellisena ja arjelle yhtä vieraana kuin kehotusta kääntää lyöjälle toinenkin poski – johon Jeesus muuten kehottaa juuri ennen tätä – mutta nimenomaan tällaista puhetta me nyt vain olemme kirkkoon kokoontuneet kuulemaan.

Jeesuksen opetuksen ydin on siinä, että kukaan ihminen ei ole vain eikä ensi sijassa jonkin ryhmän jäsen. Jokainen ihminen on ensisijaisesti ihminen. Ei pidä suostua identiteettipolitiikkaan, joka jaottelee ja ryhmittelee ja luokittelee. Vihamieskään ei – nimityksestään huolimatta – saa olla vihan kohde: vihollinen ei ylipäätään ole mikään kohde, vaan sellainen kanssaeläjä, jonka puolesta puhutaan itse Jumalalle. Lähimmäisenrakkauden – toisin sanoen siis reiluuden, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden – ulkopuolelle ei kuulu kukaan.

Liian vähän on vuotta 1918 muisteltaessa kerrottu niitä tarinoita, joissa yhteinen inhimillisyys vie voiton vastakkainasettelusta ja rintamalinjasta tulee kuin veteen piirretty viiva. Itse olen useasti toistellut isäni serkun kertomusta Tampereelta. Hänen isänsä, minuun nähden isosetäni, oli keväällä 1918 Tampereella pappina. Pappina isosetäni oli – nykyilmaisua hyödyntäen – ilman muuta ”valkoisoletettu”, vaikka hän olikin ilmoittautunut sairaalaan vapaaehtoiseksi sanitääriksi.

Lapsia perheessä oli vasta yksi, vajaan kahden vuoden ikäinen poika. Perheessä oli kuitenkin kotiapulainen. Hän oli aktiivivallankumouksellinen ja kävi ampumaharjoituksissakin järven jäällä. Hänen maailmansa ei kuitenkaan jakautunut mustavalkoisesti (tai punavalkoisesti) kahtia. Kun kaartilaistoverit tulivat etsimään asunnosta aseita, hän heitti heidät muitta mutkitta ulos. Yhtä oikoinen oli myös hänen perustelunsa sille, miksi hän kerta toisensa jälkeen hiihti järven yli maataloon hankintamatkalle: ”Pitäähän pikkulahtarille olla maitoa!”

Sanana ’lahtari’ kuuluu historian roskatynnyriin. Se edustaa aikansa vihapuhetta, ja on outoa liittää se pikkulapseen. Karkean puoleisesta muotoilusta huolimatta (tai itse asiassa juuri siksi, juuri sitä vasten) lausahduksesta kuitenkin erottuu sen varsinainen viesti: lapsi on lapsi, ihminen on ihminen, ja minä teen mitä minun kuuluu tehdä. Ajattelen toisen parasta, autan ja pidän huolta. Aina ja kaikissa olosuhteissa.

Meitä kutsuu ja haastaa Jumalan valtakunta

Sanoin jumalanpalveluksen alussa, että kirkossa tätä pyhäpäivää voi nimittää Jumalan huolenpidon sunnuntaiksi. Niin kuin totesin, Jumalan huolenpito maailmasta ja ihmisistä toteutuu nimenomaan siten ja silloin, kun me pidämme toisistamme huolta. Kun kerran Jumalan päämääränä on ihmisen hyvä, meidän elämämme lähtökohtana on vastaavasti oltava muiden ihmisten, toisten luojanluomien hyvä.

Evankeliumitekstissä Jeesus piirtää tiukan ja selkeän jakolinjan. Kuten sanottu, me emme automaattisesti ja itsestään selvästi ole sen oikealla puolella. Meitä siinä varoitetaan panemasta turvaamme pelkkään taloudelliseen hyvinvointiin eikä joitakuita muita. Meille siinä huomautetaan, että sydämesi on siellä missä aarteesikin: mitä syvimmiltään arvostat, siihen kiinnityt ja sen mukaan elät. Jakolinja oikean ja väärän elämänmuodon välillä kulkee meidän itse kunkin sielumme lävitse, ja oikealle puolen on pyrittävä itse kunkin sydämen syvyydessä.

Kun me kuuntelemme Jeesusta ja hänen vuorisaarnaansa, meidät haastaa ja meitä kutsuu Jumalan valtakunta. Sitä etsiessämme me olemme oikealla puolen. Me etsimme Jumalan valtakuntaa, me etsimme oikeudenmukaisuuden, rauhan ja huolenpidon mielenlaatua, todellista sielun aarretta. Sen myötä me myös  edistämme oikeudenmukaisuuden, rauhan, huolenpidon ja välittämisen yhteiskuntaa. Tälle ei ole vaihtoehtoa, ei koskaan enää.

 

 

 

« Uutislistaukseen