Maailma taskussa




Minulla on takana ensimmäinen rippileiri Sastamalan seurakunnassa. Kirkkoherrana minun ei ole ollut välttämätöntä osallistua rippikouluihin. Sastamalan kaikki papit ovat olleet valmiita rippikoulun pitoon. Toisaalta juuri rippikoulu- ja nuorisotyö on ollut toimenkuvaani ja sydäntä lähellä koko pappisurani ajan. Aavistelin rippikoulun pitämisen tekevän hyvää pitkästä aikaa, siinä kun saa tuntea mitä seurakuntatyö oikeasti on. Kun miettii asioita paperilla hallinnon näkökulmasta, niin asioihin voi löytyä ratkaisu joskus helposti. Kun ne asiat viedään ihmisten tasolle käytännön tilanteisiin, ratkaisut eivät olekaan aina niin helppoja ja yksiselitteisiä.

Kahden vuoden tauon jälkeen yksi asia oli muuttunut: kännykät. En ole koskaan ollut sitä mieltä, että rippikoululaisten elämän rajoittaminen on yksi rippikoulun kulmakivistä. Pikemminkin pidän tärkeänä, että usko liittyy normaaliin elämään, sen taipumuksiin ja harrastuksiin. Näin kristillinen usko toimii tulevaisuuden rakennusalustana nuoren elämässä. Niinpä en ole aiempina vuosina juuri rajoittanut kännykän käyttöä. Muistissa on aika ennen kännyköitä, jolloin rippileirillä ruokailun yhteydessä oli ainoa aika, jolloin rippikoululaista saattoi tavoitella. Nuoret omaksuivat kännykkäkulttuurin ensimmäisinä. Jos puhelin pirahti kesken ohjelman, sai nuori tovereiltaan paheksuvia katseita. Kun puhelimet sai pitää ja käyttää niitä vapaa-ajalla, en niitä koskaan nähnyt opetuksen tai ohjelman aikana. Leirielämä rauhoittui, kun ihmisten tavoittaminen oli helppoa. Nuorisokulttuurissa toisten tavoittaminen on merkinnyt sitä, ettei nuoriso enää ” ole kaduilla” vaan tapaamiset sovitaan muualla.

Aika on kuitenkin muuttunut nopeasti. Aiemmin kännykällä saattoi puhua ja lähettää tekstiviestejä. Nyt lähes kaikilla nuorillakin on älypuhelin, josta löytyy koko maailma. Tämä maailma taskussa myös sitoo nuoren tähän esineeseen yhä enemmän. Ratkaisu kaikkeen tuntuu löytävän netistä; aikataulut, rinnetiedot, puuttuvat laulun sanat, musiikki, jne. Sinne ovat siirtyneet myös nuorten elämän varjopuolet.

Sastamalan rippikouluissa vapautta rajoitetaan sen verran, että kännykät kerätään yöksi kännykkähotelliin. Tällä varmistetaan, että nuoret saavat nukkua yönsä rauhassa. Ei tarvitse pelata, selata nettiä tai facebookia tai kuunnella musiikkia. Leirin muuna vapaa-aikana on mahdollisuus tähän. Uskonpa, että useimmat vanhemmat ovat joutuneet rajoittamaan lastensa kännykän ja tietokoneen käyttöä tai pelaamista jossain vaiheessa. Lähialueiden leireillä ehkäistään tällä myös öisiä leirille kuulumattomia vieraita.

Suurimmalla osalla nuoria tämä ei ollut mikään ongelma. Kännykästään hyvin riippuvaisille tämä taas tuotti lähes fyysisiä oireita. Kännykkähotelli toimi kuitenkin hyvin. Hiljaisuus laskeutui leirillä nopeasti eikä valituksia aikaisesta heräämisestä kuulunut. Näin ei kuulemani mukaan ole ollut kaikissa seurakunnissa. Jossakin kännykän talteen keräämistä on vastustettu lapsen oikeuksien vastaisena.

Uskon kuitenkin, että vastaava keino voisi tepsiä myös kotona silloin, kun valvomisesta ja pelaamisesta tulee ongelma, jota nuori ei saa omin voimin ratkaistuksi.

Ari Paavilainen