Markus 6:31

Kirkkoherranviraston tiedotuksen työkokeilija Hannu Grén kirjoittaa heränneistä ajatuksistaan työkokemuksensa, uskonsa ja ajankohtaisten asioiden pohjaa vasten peilaten.

Herätys puoli kuusi. Puhelin hälyttää. Aika nousta sängystä, hoitaa normaalit aamutoimet, pukea päälle, jatkaa kesken jääneen asumisyksikön lehden tekoa, pakata sitten työpaperit mukaan ja mennä töihin kirkkoherranvirastolle. Siellä menee yhdeksästä kolmeen. Sen jälkeen nopeasti kotiin, viimeistelemään asumisyksikköni lehti ennen sen päällekäyvää deadlinea, siivoamaan asunto ja valmistautumaan tulevia vieraita varten. Sen jälkeen asukaskokous kuudelta, siellä menee noin puolesta tunnista kolmeen varttiin. Kaveri pyytää sen jälkeen pelaamaan kanssaan konsolilla verkossa, olen niin monta kertaa sanonut hänelle viime aikoina olevani kiireinen, että tänään täytyy antaa aikaa hänellekin. Siinä ennen vielä käyn tapaamassa tyttöystävääni lyhyesti kuten olen luvannut, ja vastaan odottamattomaan puheluun, jossa eräs toinen ystäväni puhuu murheistaan. Puhelu venähtää melkein puolituntiseksi. Pääsen lopulta pelaamaan kaverini kanssa, kun huomaan että kello alkaa lähestyä yhtätoista illalla ja kauppa uhkaa mennä kiinni ennekuin ehdin käymään siellä. Pyydän kaveria odottamaan pienen hetken pelin välissä, käyn kaupassa, hoidan kriittisimmät ostokset nopeasti ennen kaupan sulkemisaikaa ja palaan sitten kotiin pelaamaan vielä vähäksi aikaa. Lopulta kello on niin paljon, että lopetamme tältä illalta ja alan pikkuhiljaa miettiä nukkumaan menoa.
                             Minne se päivä nyt tästä taas katosi?
Kiirettä on pitänyt paljon, joskus liikaakin. On vaikeaa sanoa ei. Moni asia vieläpä on sellainen, että ne on pakko hoitaa – on käytävä kaupassa jotta saa haettua ruokaa, on siivottava ettei tukehdu pölypalloihin, on mentävä töihin jotta on rahaa elämiseen ja katon pään päällä pitämiseen. Mutta monessa, monessa jutussa kyse on myös siitä, että ikään kuin teen itselleni stressiä suostumalla ei-niin-pakollisiin menoihin, tai sitten teen normaaleista vapaa-ajan asioista itselleni kiirettä ja stressiä. Milloin kaverin kauppaan viemisestä kieltäytymisestä tuntuisi tulevan itsekäs olo; milloin taas soimaan itseäni siitä, ettei toisen kanssa vapaa-ajan viettämisen pitäisi olla velvollisuus vaan mukavaa viihdettä. Silti, yhä liian usein, huomaan suostuvani aina uudelleen ja uudelleen samaan juoksemiseen ja kiirehtimiseen.
                             Sitten tuttu lause tulee mieleen.
”Hän sanoi heille: "Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää." Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä.”
                             Lepo. Sille pitäisi osata antaa oma aikansa. Jeesuskin antoi opetuslapsilleen aikaa pysähtyä kiireiden keskellä. Markuksen evankeliumin 6. luvun 31. jae kertoi siitä, miten opetuslapsilla oli tehtävässään niin kova kiire, että syömäänkään he eivät ehtineet. Jos noin tärkeän työn keskellä saa levätä, niin miksi ei sitten vapaammissa, ei-niin-pakottavissa menoissa? Joudun taas ravistelemaan itselleni päätäni, kun mietin, miten itse olen saattanut sännätä sinne ja tuonne sen takia, että ”on ollut niin kiire”. Voisi ehkä olla paikallaan miettiä prioriteettejaan uusiksi.
                             Vaikka tämä Raamatun jae mielletäänkin usein pääsiäisen aikaan sijoittuvaksi, niin hyvä se voisi olla muistaa myös näin joulupyhien lähestymisessä. Kaiken sen siivoushässäkän, lahjanostorumban ja leivontakiireen keskelläkin olisi joskus tärkeää mennä hetkeksi Jeesuksen mukana ja levähtää – antaa itselleen lupa vain olla ja hiljentyä, levätä Jumalan kanssa ja olla Hänen edessään ihan sellainen ihminen kuin on. Tuon levon ottamiseen voi olla monta tapaa – se voi olla ihmisten ympäröimä hetki kirkonpenkissä tai omassa hiljaisuudessa vietetty rukous ennen vuoteeseen menoa kotona.
                             ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Herra, herätä minut huomaamaan näiden sanojen syvempi merkitys – lepäämään ja rauhoittumaan Sinun äärellesi, antamaan Sinun hoitaa väsynyttä matkamiestä.

9.11.2015
Hannu Grén