Millä mielellä autat?

Kirkkoherranviraston tiedotuksen työkokeilija Hannu Grén kirjoittaa heränneistä ajatuksistaan työkokemuksensa, uskonsa ja ajankohtaisten asioiden pohjaa vasten peilaten.

Loppiainen häämöttää jo nurkan takana, ja edessä on jälleen paluu arkeen. Itselläni se on pääosin mukava asia: työpäiväni eivät ole väsyttävän pitkiä, ja kun niitä on vain muutama päivä viikossa, niin aikaa jää omien asioiden järjestelyyn. Ainakin teoriassa.
                             Usein vapaa-aikani täyttyy mitä moninaisimmista menoista. Viime sunnuntain ja maanantain aikana ja välissä oli sen verran tekemistä, että maanantaina menin töihin noin neljän ja puolen tunnin yöunilla. Homma niin sanotusti lähti käsistä, kun innostuin tekemään liian pitkään asuinyksikköni nimikkolehteä. Päivisinkin on usein hoidettavaa, jos ystävä haluaa kyydin kauppaan tai äitini kaipaa tietoteknistä neuvoa.
                             Monesti näiden menojen keskellä huomaan turhautuvani. Tuntuu usein siltä, että puhelin soi juuri silloin, kun on selvinnyt edellisistä kiireistään, päässyt kotiin ja varautunut hetkeksi ihan vain asettumaan sohvalle levätäkseen. Oma rauha on tuntunut joskus olevan kiven alla. Sen seurauksena monesti uuvun ja saatan vähän kiukustua. Toisille ihmisille en yleensä ärhentele, mutta kotona tiuskin joskus itsekseni: ”Taasko se puhelin soi!”
                             Silloin näissä tilanteissa huomaan, että asiat ovat menneet minulla taas hieman pieleen. Iloisesta auttamisesta on tullut velvollisuus, joka tehdään hampaat irvessä ja mahdollisimman nopeasti pois tieltä. Kun lähimmäinen pyytää apua, nyökyttelen ja lähden heti mukaan, vaikka mielessäni harmittelen äkillistä muutosta aikatauluun. Hyvän tekeminen toiselle, oman ajan suominen – sen pitäisi olla mukavaa ja tuottaa hyvää oloa, ei olla jälleen yksi stressitekijä.
                             Luulen, että tässä on kaksi virhettä, joihin usein sorrun.
                             Toinen on se, etten osaa ottaa sitä paljon puhuttua omaa aikaa. Itse Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä maailman luomisen jälkeen. Jos noin mahtavat voimat omaava Luoja suo itselleen luvan levätä (kieltämättä ison luomisurakan jälkeen!), niin miksi pieni ja heikko ihminen on niin jääräpäinen, että piiskaa itseään väkisin eteenpäin vaikka tarvitsisi lepoa? Kun omaa väsymystään hoitaa, jaksaa myös toisia auttaa paremmin.
                             Toinen virheeni on se, että autan väärällä tavalla. Vääränlainen auttaminen vain edesauttaa lähimmäisen avuttomuutta. Eräs viisas sanonta toteaa: ”Kun kalastat toiselle kalan, hänellä on ruokaa päiväksi. Mutta jos opetat hänet kalastamaan, hänellä on ruokaa koko loppuiäkseen.” Onpa joku tokaissut niinkin, että Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itse itseään. Minun pitäisi useammin auttaa lähimmäistä niissä tilanteissa, jotka tukevat heidän omaa itsenäisyyttään ja toimeentuloaan – jotka auttavat ihmistä tulemaan toimeen omillaan. Kovasydäminen ei tarvitse olla, mutta vääräkin auttaminen voi olla haitallista toiselle. Omaan ongelmanratkaisuun päätyvä ihminen voi keksiä toimintatavan, jolla hän itse löytää tiensä pulmansa yli – sen sijaan, että hän joutuisi jatkuvasti turvautumaan toiseen.
                             Minulla on opittavaa tässä. Minun täytyy vain tehdä parhaani ja toivoa Taivaan Isältä, että oppisin paremmin auttamaan toista vilpittömällä ja hyväntahtoisella mielellä – ja toisaalta myös hoitamaan itseäni, jotta pystyn tätä paremmin tekemään. Uuden vuoden alku voi hyvinkin olla potentiaalinen alusta aloittamisen lähtökohta.
                             Siunattua uutta vuotta kaikille lukijoille!

5.1.2016
Hannu Grén