Luopumisia

Kirkkoherranviraston tiedotussihteeri Hannu Grén kirjoittaa heränneistä ajatuksistaan työkokemuksensa, uskonsa ja ajankohtaisten asioiden pohjaa vasten peilaten.

Mennyt vuosi on ollut raskas. Olen mieltänyt sen eräänlaiseksi luopumisten vuodeksi. Niitä on tapahtunut niin itselläni kuin muillakin.
                             Alkuvuodesta pieleen mennyt leikkaus johti siihen, että jouduin joksikin aikaa luopumaan vapaudestani ja makaamaan sairaalassa, jotta minut saataisiin kuntoon. Välillä pääsin joksikin aikaa kotiin, mutta sen jälkeen piti palata vielä joiksikin viikoiksi sairaalaan, jotta lopulliset korjaustoimenpiteet saataisiin tehtyä. Luopumista oli tavallaan kotiutuminenkin – tylsän mutta turvallisen sairaalaympäristön jälkeen jättäminen herätti omat kysymyksensä siitä, miten selviäisin omillani. Sen suhteen voin onneksi todeta, että olen voinut elää pääosin normaalisti.
                             Alkuvuoden aikana kariutui myös parisuhteeni. Puoli vuotta kestäneen yhdessäolon jälkeen paljastui asioita, joiden pohjalta totesimme, että teidemme on parasta erkaantua.
                             Kuulin kuluvan vuoden aikana myös useamman suru-uutisen. Läheisen ystäväni isä nukkui pois pitkäaikaisen syövän seurauksena, entinen opistoaikainen opettajani kaatui kotonaan ja menehtyi saamiinsa vammoihin, puolituttuni joutui väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Joillakin toisilla tutuillani taas tilanne on vielä avoin – he sairastuivat vakavasti, mutta heidän taistelunsa jatkuu vielä.
                             Eteen tuli myös muutto uuteen asuntoon, ja edessä oli luopuminen vanhasta huoneistosta, jota joskus kutsuin kodiksi. Sinänsä positiiviseen muutokseen liittyi runsaasti kysymyksiä ja huolta muuton organisoinnista, käytännön asioiden selvittämisestä ja epävarmuustekijöitä.
                             Näiden ajatteleminen on ollut raskasta.
                             Samalla tiedostan myös sen, etten ole ainoa, joka joutui luopumaan. Nuo tästä maailmasta poistuneet ihmiset jättivät jälkeensä ison joukon surevia perheenjäseniä, ystäviä, omaisia, työtovereita ja kavereita, joiden tuska varmasti on vielä suurempi kuin omani. Kiinnittäkäämme huomiota heidän hätäänsä ja olkaamme heidän tukenaan, kun he sitä tarvitsevat. Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos itsekin suremme – sanotaanhan vanhassa suomalaisessa sanonnassa, että jaettu suru on vain puoli surua.
                             Luopumisia on ollut paljon, mutta kaiken keskelläkin on tärkeää muistaa, että kaikkea ei ole menetetty. Tragedian jälkeenkin ihminen voi jatkaa elämäänsä – joskus aiempaa vahvempanakin. Yhdessä jaetut surun kokemukset voivat vahvistaa keskinäisiä suhteita tai avata uusiakin ovia, kun löydämme ihmisen, jonka kanssa tietää olevansa samassa veneessä.
                             On myös Yksi, joka ei luovuta meidän suhteemme. Herra ei käännytä kysyvää ovelta, ei luovuta siinäkään vaiheessa, kun ihmiset jo luovuttavat. Isä jopa halusi pitää meistä niin kovasti kiinni, että oli valmis luopumaan omasta Pojastaan, jotta meillä olisi tilaisuus pelastua. Antaa voimaa tietää, että hän ei Hänen puoleensa kääntyvästä luovu. Tässä epävarmassa maailmassa se on yksi harvoista, täysin varmoista asioista.

14.11.2016
Hannu Grén