Rippikoulusta ja vähän muustakin

Kirkkoherra AP kirjoitti hienon blogin rippikoulusta. Päätin sitten minäkin sorkkia aihetta tai ainakin sen vierestä vähäsen. Tällaisessa blogikirjoittelussa on se hyvä puoli, että tässä voi huoletta jättää lukijan mahdolliset vastalauseet huomiotta ja ryhtyä itsekkäästi muistelemaan omaa nuoruuttaan, vaikkapa kaukaisia rippikouluaikojaan.

Silloin n.s. vanhaan hyvään (?) aikaan rippikoulua käytiin aina varsinaisen koulutyön jälkeen, riparileiriähän ei vielä oltu keksittykään. Nuorena poikana olin vielä tavattoman ujo ja hiljainen, enkä rippikoulussakaan kaiketi sanonut ääneen juuri paljon muuta paitsi nimeni ja jonninmoisen ilmauksen jokakertaisesta paikallaolosta. Ja kun rippilapsia oli niin paljon, että luokkahuoneeseen just ja just mahduttiin, niin jotenkin tämmöiset lusmuilijatkin pääsiäisenä muiden siivellä ripille pääsivät.

Sitten kesällä tapahtui jotakin mikä muutti maailman. Eräs luokkatoverini kuoli. Hän hukkui aivan tavallisella kesäillan uintiretkellä omaan kotijärveensä, siihen tuttuun ja turvalliseen, jossa oli käynyt uimassa pikkupojasta lähtien. Muistan miten tämän jälkeen istuin ja kuljin monet illat oman kotijärveni rantakivillä ja huusin, ihan oikeasti HUUSIN Jumalalle. Melttoamiseni ei johtunut vihasta, että olisin syyttänyt Jumalaa tapahtuneesta. Enempikin kyselin Jumalan, jonka siis sanotaan olevan yhtä kuin Rakkaus, kaikkivoivan, kaikenkattavan varjelun perään. Huusin ja kysyin missä Jumala oli, mitä tärkeää, mitä tähdellisempää tekemistä Hänellä oli juuri silloin kun Jomppe hukkui. En saanut vastausta. Jos rippikouluni olisi alkanut vasta tuolloin, Heikkilän Antti olisi ollut melkoisessa limunaadissa kanssani, sen verran kyseltävää uskonasioista minulla olisi ollut. Eikä varmasti ihan helppoja juttuja.

Käsitykseni nykynuorista on, että siitä porukasta löytyy sekä kaltaisiani lusmuilijoita että meitä, jotka emme päästäisi ripareiden pitäjiä enää kovin helpolla. Suomessa on tunnetusti maailman paras rippikoulu. Se taas tarkoittaa hyvän ja innostavan ohjelmasisällön lisäksi myös sitä, ettei riparia klaaratakaan enää lusmuilemalla, vaan vetäjät ja isoset hoitavat tähän syntiin taipuvaiset mukaan yhteisön toimintaan. Edelleen, ja nyt kyse ei suinkaan ole tiedosta vaan mielikuvasta: elän sellaisessa käsityksessä, että rippikoulu on Suomen kirkon ehdottomasti paras ”tuote”, siitä on osattu kehittää sellainen instituutio, jonka todella lähes kaikki ikäluokasta käyvät, ja jopa haluavat käydä. No joo, oukei, kyllähän se rippilahjaksi luvattu mopoautokin on oiva kannuste, mutta ei tämä siltikään ole täysi selitys kuviolle. Nuoriso tahtoo elää yhteisöllistä elämää, siihen esim. rippileiri nuotioiltoineen istuu kuin se tuttu nenä päähän. 

Mutta mitä kummaa kirkossa tapahtuu rippikoulun jälkeen? Mihin nuorten ja eritoten nuorten aikuisten kiinnostus kirkkoon katoaa? Tilastojen mukaan vuonna 2011 rippikoulun kävi vähän yli 53 tuhatta alle 18-vuotiasta. Prosenteissa puhutaan tosi isoista luvuista: viime vuonna 14-15 vuotta täyttäneiden ikäluokasta 83 % kävi rippikoulun. Kun tähän lisätään vielä 16-17-vuotiaat ja aikuiset, rippikoulun kokonaistavoittavuus oli 86,3 %. Aivan huikeita lukuja! Tämän jälkeen isostoimintaankin osallistutaan vielä hienosti: viime vuonna kirkon järjestämään isoskoulutukseen osallistui 25 tuhatta nuorta, ja heistä isosina toimi lähes 16 tuhatta. Mahtavaa, nuorissa on tulevaisuus!

Mutta sitten tapahtuu jotakin. Miten ihmeessä kirkko onnistuu ryssimään homman siten, että nuoret ja sittemmin nuoret aikuiset katoavat kuvasta lähes tyystin? Taikka niin, sarjassamme tyhmiä kysymyksiä, mutta minähän olen kuuluisa niistä: eikö heille ole tarjolla seurakunnassa juuri mitään siksi, ettei kannata laittaa mitään tarjolle, kun kerran kirkko on nuorille evvk, siis he eivät edes halua mukaan toimintaan? Vai onko niin että kun kirkolla ei yksinkertaisesti ole rippikoulun jälkeen mitään tarjottavana nuorille, niinpä he eivät tunne juuri mitään intoa hakeutuakaan seurakuntaan päin? Niin tai näin, molempi pahempi.  

Kirkolla on massiiviset tutkimusorganisaatiot – taatusti tätäkin on tutkittu ja hutkittu joka suuntaan, pitkin ja poikin. Jotakin on varmaan myös tehty. Mutta onko niin, että mikään ei auta? Mikä tässä mättää? Missä on vika? Mitä nuorille ja varsinkin nuorille aikuisille muuten Suomen seurakunnissa on tarjolla? Viikoittaiset sählypelit ja kuoroharjoituksia? Jos itse olisin nuori, saati nuori aikuinen, en varsinaisesti hyppisi innostuksesta.

Itse olen jo pitkään, vuosikausia ollut tavattoman kiinnostunut kaikenmoisista uskonkysymyksistä. Monesti on käynyt mielessä sellainenkin kenties kaistapäinen ajatus, että mahdetaanko rippikoulu käydä ihan oikean ikäisenä, vai pitäisikö sitä jonnin verran myöhäistää. Samalla tapaahan kouluissa (ainakin ennen muinoin) laitettiin lukemaan Kalevala aivan liian nuorena, samoin Seitsemän veljestä, en minä ainakaan ymmärtänyt niistä höppäsen pölähtämää. Liian varhain. Ja ainakin omalla kohdallani myös rippikoulu taisi tulla käytyä täysin väärään aikaan. Onhan toki nykynuoriso kehittyneempää kuin mitä itse olin tuolloin, kaiketi. Onko tämä liki 15 vee se paras mahdollinen, juuri tuossa iässäkö nuori parhaiten pystyy työstämään uskoon ja elämään liittyviä suuria kysymyksiä? Noinkohan?

Ainakin itsestäni kovin usein on tuntunut siltä, että vasta aikuisena ajatusmaailma on muovautunut sellaiseen kuosiin, että nyt voisi olla eväitä nimenomaan elämän tärkeiden kysymysten syvällisempään pohdintaan, jolloin se on sekä mielekästä että myös johtaa johonkin. Mutta toisaalta, tämmöttis se saattoi hyvinkin tuntua silloin nuorenakin. Sitä ei vaan enää muista. Huokaus.

Pari vuotta sitten täällä omassa seurakunnassamme yritettiin aloittaa katekumenaatti -toimintaa. Ajatuksena aivan mahtava: aikuiset ihmiset kokoontuvat keskustelemaan uskon ja elämän kysymyksistä, pappikin on mukana, muttei kiusaksi asti tuputtamassa mitään valmiiksi lukkoon lyötyä ohjelmaa, vaan tarvittaessa ohjaamassa mikäli meno uhkaa karata vallan käsistä. Tavoitteena on oppia tuntemaan kristillistä uskoa, sitä etsitään nimenomaan etsimällä vastauksia kysymyksiin, jotka ryhmäläisiä heidän elämässään ja maailmassaan eniten riepoo.

Ekalla kerralla mukana oli muistaakseni kaksi rippikoululaista, yksi rouvasihminen, minäitte ynnä kaksi pappia. Tokakerralla ei ollut enää niitä riparilaisia, ja kolmannella kerralla oltiin kahdestaan minä ja toinen niistä papeista. Ja siihen se hanke sitten sammuikin. No, jos oikein arvelen, yleisökato johtui yksinkertaisesti siitä, ettei tilaisuutta mainostettu riittävästi, itsekin huomasin siitä kertovan ilmoitteen paikallislehdessä jotenkin aivan sattumalta. No, tämä nyt vain oli yksi hyvä esimerkki siitä, miten kirkko väliin vähän epäonnistuu ei yksin perusbisneksensä vaan erityisesti näiden erikoisprojektiensa markkinoinnissa. 

Kun ihan oikeasti asiaa ajattelen, en yksinkertaisesti suostu ymmärtämään, miksi tällainen toiminta ei kiinnostaisi kiireisessä arkipäivässä pärjäämisensä kanssa tuskastelevaa aikuista. Vai olenko tässäkin asiassa kuin joku yxsilmäinen uskontofriikki? Olisinko taas ainoa osanottaja, jos katekumenaatti herätettäisiin henkiin? Ei kai se nyt voi olla niin, että olen ainoa joka kaipaa tämänlaista toimintaa? Eihän?

Miten tavoittaa tässä suuressa, kovassa, hektisessä maailmassa elävä pieni ihminen? Ihmisiä on, maailma on, tarvetta on. Kirkko on.

Timo Järvenpää
29.3.2012