Verkostoituminen

Yhteiskunnallisessa keskustelussa verkostoitumisella tarkoitetaan yksilöiden, yhteisöjen ja yritysten välistä tiivistä ja usein myös pitkäaikaista yhteistyötä. Perustellusti samaa sanaa voidaan käyttää kuvaamaan sitä yhteistyötä, jota seurakunta tekee mitä erilaisimpien yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa.

Paavalin lähetysstrategia

Raamatun esittelemistä henkilöistä apostoli Paavali näyttää noudattaneen kaikkein johdonmukaisimmin tiettyä toimintastrategiaa.  Suoriutuakseen mahdollisimman tehokkaasti tehtävästään hän näytti pitäneen ensimmäisinä tukikohtinaan uusilla paikkakunnilla sijaitsevia synagogia. Näin hän tavoitti niissä käyviä syntyperäisiä juutalaisia tai juutalaisuuteen kääntyneitä henkilöitä.  Paavalilla oli erinomaiset verkostoitumiskyvyt ja –mahdollisuudet, olihan hän Rooman kansalainen ja varttunut aikuiseksi merkittävässä kaupan ja hellenistisen sivistyksen keskuksessa Tarsossa. Paavali oli hankkinut aikuistuttuaan parhaan juutalaisen  koulutuksen Jerusalemissa. Hän puhui ainakin kreikkaa, hepreaa ja latinaa. Paavali kuvaa yksityiskohtaisesti tapaansa hakea kontaktia eri ihmisryhmiin 1. Kor. 9:19-26:ssa.

Martti Lutherin verkosto

Martti Lutherilla oli hyvin laaja kontaktipinta oman aikansa merkittävimpiin yhteiskunnallisiin sekä talous- ja kulttuurielämän vaikuttajiin. Tämä käy ilmi mm. Tunnustuskirjoista, joiden alussa on pitkä lista Lutherin työtä tukevia saksalaisia ruhtinaita. Lutherin ystäväpiiriin kuului mm. taidemaalari Lukas Cranach vanhempi ja hän kävi  ajatustenvaihtoa esim. tuon ajan kuuluisimman humanistin Erasmus Rotterdamilaisen kanssa. Martti Lutherin koti toimi vuosikymmenien ajan Wittenbergiin tulleiden opiskelijoiden täysihoitolana. Näin hänelle avautui  keskusteluyhteys eri puolilta Eurooppaa, myös Suomesta, tulleiden nuorten aikuisten kanssa. Tätä renessanssille tyypillistä, värikkäänä ja henkevänä rönsyilevää  keskustelua on dokumentoitu Pöytäpuheissa.

Perinteiset kirkolliset tavat verkostoitua Suomessa

Kirkkomme yhteistyö valtion, kunnallishallinnon ja koulujen kanssa on edelleen hyvin tiivistä, vaikka varsinaisesta valtiokirkollisuudesta ei enää voidakaan puhua. Varsinkin 1900-luvun alkupuoli oli maassamme voimakasta yhdistyskristillisyyden nousukautta. Yhteistyö taustaltaan hyvin kirjavien herätys-, evankelioimis- lähetys- ja palvelujärjestöjen kanssa on ollut vaihtelevaa eikä aina aivan kitkatonta. Toki on mainittava, että mm. kirkon tekemä lähetystyö on kanavoitu nykyään 7 eri lähetysjärjestön kautta.

Vuosikymmenien aikana yhteistyö on muodostunut hyvin tiiviiksi myös monien profaanien järjestöjen kanssa. Näistä voi mainita esim. partioliikkeen, jonka taustayhteisönä on n. 90 % :ssa jokin luterilainen seurakunta. Todennäköisesti kaikki maamme seurakunnat tekevät säännöllistä yhteistyötä sotiemme veteraanien järjestöjen kanssa. Perinteisesti paljon yhteistyötä on harrastettu esim. Marttojen, Maatalousnaisten, Lions Clubien ja Rotaryjen kanssa. Kulttuuritoiminnoista mainittakoon monet kuorot ja musiikkiopistot. Yhteistyö harrastajateatterien, kylä- ja urheiluseurojen, moottoripyöräkerhojen sekä muiden vastaavien harrastuspiirien kanssa on ollut luonteeltaan yleensä projektiluontoista. Monet seurakunnat luovuttavat maksutta tiloja Punaisen Ristin, AA-kerhon ja työttömien järjestöjen käyttöön.

Uusia yhteistyön muotoja

Tunnustuskunnat ylittävä allianssikristillisyys eli yhteiskristillisyys on melko uusi ilmiö, sehän tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1970-luvun lopulla syntyneen ns. ylivainiolaisuuden myötä. Varsinainen ekumenia lienee edelleenkin melko pienen kristittyjen piirin harrastus.  Yhteenvetona voidaan mielestäni sanoa, että maassamme taitaa olla todella vähän sellaisia järjestöjä, joiden kanssa kirkko ei voisi luontevasti tehdä yhteistyötä.

Hyvän tahdon ihmiset

Tavalla tai toisella ihmisoikeuksia ja ihmisten hyvinvointia yhdistäviä yhteistyökumppaneita voidaan kutsua hyvän tahdon ihmisiksi. Kun vuonna 1996 pidetyn piispantarkastuksen yhteydessä lähetin kutsun kansalaistapaamiseen kaikille seurakunnan alueella toimiville järjestöille, seurojentalolle ilmestyi n. 100 eri järjestön edustajia pohtimaan yhdessä piispa Vikströmin kanssa tapoja, millä ehkäistä laman myötä tullutta syrjäytymisen uhkaa. Piispantarkastus ja monet muut seurakunnan juhlat ovat erinomainen tilaisuus solmia yhteyksiä juuri niihin ihmisiin ja järjestöihin, joiden kanssa yhteistyö on jäänyt syystä tai toisesta vähäiseksi.

Seurakunta yhteiskunnan huoltokomppaniana

Strategia-käsitettä on aluksi käytetty sodankäynnin yhteydessä. Tätä taustaa vasten on johdonmukaista verrata seurakuntaa jokaiselle armeijalle välttämättömään huoltokomppaniaan, jonka tehtävänä on muonittaa ja pitää muutenkin eturintamaa taistelukunnossa. Lukemattomat suomalaiset elävät päivittäin sietämättömien paineiden puristuksessa niin työpaikoilla, kouluissa kuin perhe-elämässäkin. Seurakunta voi toimia huoltokomppaniana luottaen Jeesuksen lupaukseen: ”Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.” Kuuntelijoita ja rohkaisijoita ei maailmassa ole koskaan liikaa.

Mikään ei korvaa aitoa keskustelua ja kuuntelua

Kirkossamme on viime vuosina mielestäni hiukan naiivistikin puhuttu uusmedian, esim. Facebookin tarjoamista mahdollisuuksista tavoittaa pienellä vaivalla suuri joukko ihmisiä, varsinkin nuoria ja nuoria aikuisia. Tässä yhteydessä unohdetaan pari asiaa: ensinnäkin netti pursuaa näkemyksiä laidasta laitaan ja kirkon edustajat ovat vain yksi keskustelija muiden joukossa. Navigointi käsittämättömän laajalla informaatiomerellä vaatii oman suunnitelmansa. Toiseksi: jokaisessa ihmisessä on syvä ihmisen, aitouden ja pyhyyden nälkä. Virtuaalikontakti toiseen ihmiseen on varmasti parempi kuin ei mitään ja voi olla jonkin aidomman kontaktin alku, mutta lihaa ja verta olevan keskustelijan ja kuuntelijan korvaajaksi siitä ei ole.

Seurakunnan kotisivut ovat nykyään jo itsestäänselvyys ja varsinkin nuorisotyössä Facebook alkaa olla jokapäiväinen työväline. Silti se, että olemme verkossa, ei vielä merkitse sanan täydessä merkityksessä sitä, että olisimme aidosti verkostoituneita. Verkostoituminen on aidoimmillaan kahden ihmisen kohtaamista, ei kasvoton kontakti järjestön tai verkon välityksellä.

Valppaan laiskuuden strategia

Touhukkaimmalta vaikuttava seurakunnan työntekijä ei välttämättä ole tehokkain työntekijä. Sain eräällä lomamatkalla mielestäni hyvän oppitunnin siitä, mitä on kirkon työntekijän jalkautuminen parhaimmillaan. Istuin pitkään erään kyproslaisen pikkukaupungin torin laidalla sijaitsevassa kahvilassa. Torille ilmestyi pappi mustassa puvussaan. Sain sellaisen kuvan, että hän oli tekemässä päivittäistä kierrostaan seurakuntalaisten parissa: torin laidat olivat täynnä pieniä kauppoja ja ravintoloita, hän pistäytyi jokaisessa, keskusteli hetken omistajan, työntekijöiden ja asiakkaiden kanssa, tuli lopuksi kahvilaani, tilasi jotain juotavaa ja istui pelaamaan  kylän miesten kanssa.

Tämä kaikki tapahtui, kuin kysymyksessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.  Uskon, että tuossa pöydässä jaettiin papin kanssa usein myös huolia ja lähdettiin tapaamaan vaikkapa kotona sairaana olevaa vaimoa tai lasta tai jonkun pelaajan työttömäksi jäänyttä naapuria.  Tuollainen lähestymistapa, kun se tehdään ympäröivän maailman realiteeteista tietoisena, rukoillen ja tuntosarvet pystyssä, kantaa uskoakseni paljon parempaa ja kestävämpää hedelmää kuin suurella äänellä ja budjetilla toteutetut missiot ja aktiot.

Harrastakaa kaupunkinne menestystä

Jeremian kirjan 29:7 on kehotus: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Valtiokirkon ja yhtenäiskulttuurin aika on peruuttamattomasti takana eikä kirkon työntekijä ole joka alan besserwisser entisajan kirkkoruhtinaiden tapaan. Meidän on ajoittain hyvä pohtia, onko kirkollisessa traditiossamme vahvana vaikuttava elämänkielteinen pietismi luomassa  pikemminkin kuiluja kuin siltoja eri ihmisryhmien ja alakulttuurien välille. Olemmeko ilonpilaajia, vaikka haluaisimme olla ilosanoman palveluksessa?

Kirkon työntekijä voi lähteä liikkeelle siinä uskossa, että Jumalalla on paljon annettavaa maailmalle ja maailma on jo itsessään täynnä Jumalan hyviä, sekä ajallisia että hengellisiä lahjoja. Kirkko on parin vuosituhannen ajan pyrkinyt  juurruttamaan jäsentensä elämäntapaan sitoutumisen, oikeudenmukaisuuden ja palveluhenkisyyden ihanteita. Tuskin on järjestöä, harrastusta tai foorumia, jossa näitä arvoja ei edelleenkin pidettäisi tervetulleina.

Jouni Pihlajamaa